Viimeinen perhekahvila tänä vuonna. Mr Pii organisoi meille autopäivän, eli saamattomuus ja pääkallokeli eivät olleet estämässä sosiaalistumista tänään. (Tiistaina muistin viimeviikkoisen uhoamisen kärryttelyyn liittyen, enkä muutenkaan olisi pakkasessa toipilaan kanssa silloin kerhoon lähtenyt, vaikka mielellään olisin sinne jotenkin teleporttautunut, jos se olisi ollut vaihtoehto.)
Ei sitä voi uskoakaan, mikä voima on juttuseuralla ja ihan vaan kotoa poistumisella. Oli ihana aamupäivä. Käytiin viimeisiä henkäyksiään vetelevässä Tiimarissa hypistelemässä ja häiriköimässä. Ostosten tekemisestä ei tahtonut tulla mitään, kun lapset nälkävetelyyksissään makasivat makarooneina kikatellen lattialla, tai vaihtoehtoisesti valuivat toppavaatteissa rimpuillen sylistä muiden kantamusten ohella. Päätin siis pitää bonatauon tien toisella puolella kahvilassa. Luin mukavan tekstiviestin vähän aiemmin, ja päätin lähettää terkut takaisin tämän kuvan muodossa. Että hei vaan sinne etelään!
Tästä kahvilasta on tullut meidän vakkaripaikka harvinaisina autopäivinä. Arjen luksusta isolla L:llä. Minä ihastelen ja herkuttelen. Poika haluaa pelata Kimbleä ja Pikkusisko syödä suklaata... Oho... Virallinen lausunto olisi tietenkin, että "eihän meidän lapset silleen karkkia saa"...
Mutta mitä ihmettä, itkuhälytin kutsuu?! Jää siis tänäänkin askartelematta puolen vuoden kuvatilaus. Siinä kun olisi hommaa useampienkin päikkäreiden ajaksi... Nähtäväksi jää, onko lyhytunisuus ja aamun räkäisyys sattumaa, vai onko luvassa seuraava potilas. Ja tiedättekö, ku mä en nyt millään jaksaisi olla kissaäiti tai lintuemo, musta toi poikanen voisi leikkiä eläinleikkejä ilman, että munkin täytyy miukua. (Oon sitä paitsi miukunut ja hautonut jo aika paljon, etten nyt ihan helpolla ole kyllästynyt.)
Tiedättekö, minä laitan hetkeksi piirrettyjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti