Hiihtoloma Åressa

(Teksti kirjoitettu reissussa, mutta nettikatkoista johtuen asenettu nettiin vasta kotoa käsin.)

Hiihtolomalla suuntasimme Åreen. Lapsille tämä on toinen kerta täällä, itselleni neljäs. Laskettelusukset mulla on tästä aktiivisesta ååreilusta huolimatta ollut jalassa elämäni aikana yhteensä neljänä päivänä, viimeksi 13 vuotta sitten. Tänäkin vuonna vähän puntaroin, mutta ei, ei kiehdo riittävästi, en uskalla, en näe tarpeellisena. Pelkään alas tulemista ja itseni satuttamista.

Rinteet on silti iso osa mun reissuja täällä! Nautin ilmapiiristä, maisemista, jopa talvesta. Mulle on tullut tutuksi värmestugat ja fika-paikat, ja oon toiminut pulkkajuhtana välinekasseille, hinannut neljävuotiasta rinteessä valjailla ja poiminut väsyneet tauoille. Oon ollut muonittaja ja puettaja. Opetin jopa lapsiani lautailemaan, miten ironista! (Totta kai mr Pii, laskettelumonot jalassa kasvanut mieheni, on laskuopin yliopettajana jälkikasvullemme. Mutta näitä luonnonlahjakkaita lapsiani pystyin minäkin opastamaan ja avustamaan. Tai toimimaan oppimisen tukijana, noin ehkä parhaiten ilmaistuna.) Oon siis tykännyt. Oon jopa tehnyt jotain sellaista, mitä kukaan muu seurueemme årekonkareista ei täällä ole koskaan tehnyt: löytänyt hiihtoladut, maksanut päästäkseni niille (!), ja tehnyt hiihtolenkin tunturissa (peläten pienimpiäkin alamäkiä).

Ainoat, mitä en ole täällä suostunut tekemään, on laskettelu ja autolla ajo.

Rillit huurussa. Eikun jäässä.

Tältä vuodelta vielä muistiin itselle:

9-vuotias laskee sujuvasti mistä vaan. Selaa rinnekarttoja, suunnittelee reittejä, muistuttaa isää ottamaan kuvia hienoista paikoista ja haluaa saada lumen pöllyämään. Nauttii täysillä, joskin välillä tunteen palo vyöryy yli.

7-vuotias on myös taitava ja laskee sujuvasti isot mäet. Välillä vähän jännittää ja väsyy veljeään nopeammin. Malttaa jäädä välillä rinteestä poiskin. Innostui lautailusta ja haluaisi oman laudan.

4-vuotias laski jo pitkiä ja hurjiakin laskuja ilman valjaita. Mutkittelee hienosti ja auraa tarvittaessa. Itse haluaisin sen tulevan alas vain valjaissa, kun kasvoilta paistaa ajoittain keskittymättömyys. On yleensä myöntynyt hyvin jäämään välillä pois mäistä, että isommat pääsevät seikkailemaan muualle. Viihtyy hyvin myös liukuhihnaminimäissä. Oppi käyttämään itse sompahissiä ja laittamaan kypärän, (melkein) monot ja sukset jalkaan!

Noppareissu

Keskimmäisen jalkkistreenien peruunnuttua päätin, että jotain pitää saada aikaiseksi tänä iltana. Mies on monetta päivää reissussa ja seinät on alkaneet notkua pahaenteisesti jo aikaisin aamulla. Äkkiä jonnekin täältä.

Suunnitelmanpuutteessa keksin "Noppareissun": ei päätetä itse kuin vaihtoehdot, ja heitetään niistä nopalla. Matka suunnittelee sitten itse itsensä.

1. Otetaanko mukaan uikkarit (nopalla 1-3) vai yökkärit (4-6)? -Uikkarit.

2. Pakataanko eväät (1-3) vai käydäänkö ruokapaikassa(4-6)? -Eväät.

3. Mihin suuntaan ekasta risteyksestä? -Suoraan. Ja sama parissa seuraavassa, jolloin päästiin isolle tielle ja suurten suuntaviivojen ääreen:

4. Suunnaksi Lapua (1-2), Ylistaro (3-4) vai Alahärmä (5-6). -Alahärmä. Pettymyksenpoikanen, tuttu paikka. Ajettiin Härmään ja pysähdyttiin googlaamaan uimapaikkoja. Nopea selaus tuotti 3 ennestään itselle vierasta tulosta, ja niistä heitettiin noppaa. Muistuteltiin toisiamme, että voi olla surkeakin paikka, mutta seikkaillaan nyt! Kilometrejä kertyi, ja kävikin niin, että metsän perukoilta löytynyt paikka oli ihan huippu!! Syötiin eväitä ja leikittiin lammessa, hiekassa ja saaressa vaikka kuinka kauan. Lähtiessä katsottiin mapsista ehdotuksia lähimmistä nähtävyyksistä, ja kohta jo heitettiin noppaa:

5. Jepua vai Oravaisten kivipuisto? - Kivipuisto. Ulisin "Eiiiii!!" ja lapset luulivat, ettei mentäisi, kun kuski ulvoo pettymystään. Mutta mennään tietty, leikkiin kun on lähdetty. Paljon kikatusta ja sarkasmintäytteistä odotusta melkein tunnin kestävällä matkalla, jonka määränpää tuntui vitsiltä. Perillä tajusimme päätyneemme meren rantaan upeaan maisemaan, ja evästelimme ihanasti auringonlaskussa. Lapset rakastivat kivipuistoa (outoa, jos uskallan ääneen tässä todeta). Kuvasivat toisiaan poseeraamassa kivien kanssa. Pienin ihmetteli kyllä, missä ne oravat on. Muisteli paikkaa Oravamaaksi.

6. Kotiin Vöyrin vai Jepuan kautta, vai siitä välistä. -Vöyrin. Saatiin uudenlaista nähtävää ja ihanaa ihasteltavaa suomalaisesta maalaismaisemasta ilta-auringossa. Ja kikatus jatkui iloisen puheensorinan kanssa koko matkan. Reissu oli ollut kutkuttava ja jännittävä, arkisista kohteista huolimatta.

Kotona oltiin vasta puoli yhdentoista aikaan ja pienimmän vein nukkuvana sänkyyn. Todettiin, että ei se määränpää aina ole todellakaan pääasia, vaan se, että tehdään reissusta itse merkityksellinen. Ei toki ehkä joka päivä tehdä Noppareissuja, säästellään ideaa, ettei se kulu liikaa. Mutta tavallisten reissujen kohdeidealistalle löytyi matkan varrelta monta kiinnostavaa paikkaa. Sellaista pientä ja hassua, jonne vain pitää uskaltaa mennä.

Erilainen ilta ja vanhemmuuden seuraava taso

Keskisisko sai päähänsä, että haluaa Mamman ja Papan luo yksin yökylään. Sinne meni. Hassu tilanne. Teimme tilanteesta vielä hassumman, ja minä lähdin pienimmän kanssa kahdestaan uimahalliin ja mr Pii esikoisen kanssa kahdestaan mökille. Jokainen lapsistamme sai siis yllättäen hemmotteluillan yhtä aikaa. Jokainen lapsi on viettänyt illan ollen keskipiste, hymyillen korvasta korvaan ja koko ajan pölöttäen.

Minun seuralaiseni

Mummolaan menijä

Isän kaveri

Hauskaa. Hauskaa, miten elämä etenee vaiheesta toiseen, ja jokaisesta vaiheesta oppii uutta ja löytää ihanaa. Tässä vaiheessa ilahduttavaa on lasten itsenäistymisharjoitusten myötä vahvistuva aavistus oman valinnan- ja tekemisenvapauden lisääntymisestä. Tällaiselle ääriviivojaan kaipaavalle se on hirmuisen huojentavaa ja riemastuttavaa. Uskon, että lastenkin kanssa löydetään uudenlaista yhdessäolemisen riemua, kun se "yhdessä oleminen" ei ole pakollista, vaan usein myös ihan vapaaehtoista.

Jotta kykenen päivittämään itseni vanhemmuuden seuraavalle tasolle, täytyy minun ymmärtää myös tämän vaiheen haasteet: Lapset osaavat jo tosissaan haastaa! Perustelevat, inttävät, osuvat arkaan paikkaan ja ovat jo aika nokkelia. Minun on nyt äitinä kyettävä nousemaan korkeammalle jalustalle. Vielä ei ole jälkikasvun aika olla tasavertainen määrääjä ja päättäjä, ja siksi en myöskään itse saa olla tasavertaisen lapsellinen riitelijä ja urpo, vaan täytyy osata taas olla (edes toisinaan) piirun verran aikuisempi. Siis esittää. Sen olen jo tajunnut, ettei aikuisuus ole mikään iän ja henkisen kasvun mukana tuleva juttu, vaan se on illuusio, jota pidämme lapsille yllä, ettei niiden tarvitse kannatella maailman murheita ja omia huolia.

Kesälomakatsaus alkumatkasta

Tänä vuonna meidän kesälomalle on ripoteltu lyhyitä, toistaiseksi sopivan epämääräisiä suunnitelmia moneen kohtaan. Se on kivaa. Ne kesät, joina heinäkuun loppuun on sovittu melkein pari viikkoa vievä partioleiri (joka tietenkin aina on ollut itse valittu meno ja mieluisa, ikimuistoinen elämys), ovat menneet enemmän tai vähemmän siihen keskittyessä. Nyt pyrähdellään ihanan kevyesti sinne tänne sen kummemmin suunnittelematta.

Tänä viikonloppuna partioretkeilemme oman lippukunnan kanssa. Juhannus mökkeillään, lastenleirejä on suunnitteilla, perhejuhlia, Muumimaailmaa ja paljon tyhjiä päiviä näiden välissä.

Sitä en tosin ole osannut ottaa vahvasti positiivisiksi kallistuvissa kesäfiilislaskelmissani huomioon, että lapset näköjään riitelevät ihan vain aikansa kuluksi. Se on melko lailla rasittavaa ja ärsyttävää. Oman aikani kuluksi hain kirjastosta pinon kirjoja suositusten perusteella, jotka instassa pyydettyjen kirjavinkkien toivossa sain. On ihanaa upota muihin maailmoihin. Kuvitella, millaista olisi olla muistinsa menettänyt Alice tai Kimi, joka haluaa vain ajaa. Ja ehkä vähän juhlia saudiprinssien palatseissa. Ja sitten toisessa kohtaa aion uppoutua piirtelyn ja käsitöiden maailmaan. Sikäli kovat odotukset tämän kesäloman suhteen, että kuvittelen tosissani kykeneväni nauttimaan rennosti ja täysillä!

Tytöt leikkivät ratsastusleikkejä ja roolileikkejä. Niminä on "meidän tallin" ponien nimiä ja mun luokan tyttöjen nimiä. Ja koulusta puheenollen viime yönä näin unta, että pidin työpaikalla kerhoa kaikille tulevan vuoden uusille opettajille välituntisin. Ihan kesy työuni siis, enkä laske sitä palautumista hidastavaksi, toisin kuin monina kesinä. Heh.

No niin, pienimmäinen huutaa nyt ulko-oven välissä "Äiti tuu! Tuuu-uuu! Me ollaan lähössä!", joten menenpä tästä. En tosin vielä partioleirille, vaan toppuuttelemaan innokkainta leireilijää, että malttaisi vielä muutaman tunnin pysyä pöksyissään ja tyhjäisi sieltä reissukassistaan kaikkein pienimmät barbikamat pois ennen metsään menoa.

Hiihtoloma - olemista ja menemistä

Hiihtoloma loppuu muutaman tunnin kuluttua. Loma oli hyvä, vaikka töihinpaluu tuntuukin vähän mahdottomalta. Mutta eiköhän se taas iloksi muutu. Tai jos ei nyt iloksi, niin ainakin ookooksi.

Lomasuunnitelmia ei lyöty etukäteen lukkoon, vaan toivelistalta tehtiin päivä kerrallaan asioita. Ensin reissattiin Tampereelle kummipojan synttäreille. Jäätiin yöksi hotelliin ja seuraavana päivänä jakauduttiin intressien mukaan Vapriikkiin ja Muumimuseoon. Loppupäivä käveltiin kilometrikaupalla sikin sokin pitkin kauppakeskusta. Muita lasten lomatoiveita oli mökkeily, laskettelu ja Tropiclandia, ja kaikki onnistuttiin toteuttamaan. Oma toiveeni oli Äidin Oma Hiljaisuuspäivä, ja sen sain, kun muut lähtivät mummolaan päiväksi. Näiden lisäksi saimme myös yhtenä päivänä vieraita ja yhden kokonaan tyhjän lötköttelykotipäivän.

Tuntuu, kuin lomapäiviä olisi ollut paljon enemmän, kuin miltä kalenterin perusteella näyttää. Ollaan rentouduttu kunnolla, ja näistä tekemisistämme huolimatta oltu varsinkin iltoja paljon kotona. Ollaan katseltu leffoja, myös mr Piin kanssa kaksin, pelleilty koko porukalla ja toki riideltykin. Saunottu, juteltu paljon, tehty käsitöitä ja itse oon fiilistellyt viinilasillinen kädessä sitä, että myöhään venyvä ilta ei hetkauta mitään. Lapsille sain askarreltua vihdoin ja viimein kellon, joka näyttää 7-8 välillä hiljaisuutta ja sektorin muuttuessa vihreäksi on vasta ok ruveta kolistelemaan ja pukemaan ja pyytelemään aamupaloja. Jopa pienin on hiippaillut meidän huoneeseen sanomaan, että "Kello on nyt keltainen, voiko mennä kattomaan ohlelmaa?" Ja sitten on omatoimisesti mennyt. Kolinaa ja säätämistä on alkanut kuulua vasta sinivihreään aikaan. Ihmeesti on helpottanut meidän aamuja tämä! Eli kyllä, lomalla tuli nukuttuakin ihan hyvin, mitä nyt vähän aloin nähdä stressipainajaisia loppulomasta.

En mahda mitään sille, että loppukevät tuntuu niin pitkältä sukellukselta, etten millään ehkä selviä loppuun asti tällä nyt keuhkoihin vetämälläni hapella. Pääsiäisenä luulen saavani hengähtää nopeasti, mutta vähän epäilen, että kuinkakohan käy ja mihin rahkeeni riittävät... Veikkaan, että aika menee oikeasti ihan hullun nopeasti ja happi loppuu yhtä huomaamatta. Joten ei muuta kuin keuhkot täyteen ilmaa ja menoksi: --------!!!!

Kuvaterveiset Kliffalta

Toissavuotiseen tapaan kerron partioleiristä kuvin. Meillä ei ollut mukana kameraa, joten kuvat on ihan vain kännykkäräpsyjä (omia ja miehen), joiden tarkoitus on toimia muistojen ylläpitäjänä ja kerronnan tukena, kun esitellään sukulaisille ja kavereille, mitä kaikkea voi tehdä suurella partioleirillä. Blogista tietenkin jäivät pois ihastuttavat kasvokuvat superlikaisista, puolipukeisista ipanoista ja hauskoista leikeistä uusien kavereiden kanssa. Ja näinhän se meni: Minun blogi, minun naama, olkoonkin sitten aika huolittelematon sellainen. Mutta jotain nämäkin kuvat kertonevat yhdeksästä leiripäivästämme.

Menomatkan pysähdyspaikalta löysin vielä söpön termarimukin, jollaisen olin unohtanut leiriä varten hommata.

 

Ensimmäisen illan hammaspyykillä. Terassilta mukaan nappaamani aurinkokennovalaisimet olivat kiva lisä leirikotimme viihtyvyyteen.

Miuku heräsi iloisena ensimmäisen telttayön jälkeen vaihtamaan Paulalle vaippaa. Makuupussissa hän ei suostunut alkuun olemaan, mutta onneksi ei ollut kylmä.

Koska tulimme päivää ennen varsinaisen leirin alkua, saatiin puuhata vähän raksahommiakin. Tehtiin lasten kanssa vaunuparkki perheleiriin.

Tiskaaminen leirioloissa on oma hommansa. Tupperwaren kannelliset kipot todettiin jo viime leirillä näppäriksi. Litteät kannet kävivät mm. leipälautasista.

Avajaisohjelmaan käveltiin varmaan tunti. Menetin hermoni kuumuuteen ja hitauteen, myönnän.

Vyölaukku, joka roikkuu ympärillä laiskasti matkalaukun remmillä. Ja massiivinen Kauhava-puukko, jottei "pääkaupunkiseudun partiolaiset" käy hyppimään nenille. (Vitsi vitsi, olivat kivoja, vaikka puhuivatkin oudosti ja saivat mutkin välttelemään leveimpiä murresanoja.)

Metsään putkahti tälläkin kertaa leikkipuisto perheleirin lasten iloksi.

Hellettä lievitettiin uintivuorojen välissä smartstorekylvyissä.

Tehtiin miehen kanssa pöytävaraus leiriravintolaan. Hullu konsepti, jollaisia näköjään isoilla partioleireillä tapaa olla. Toinen toistaan hullumpia. Söimme metsäolosuhteissa valmistettuna mm. härän sydäntä. Tykkäsin, vaikken olisi ehkä uskaltanut itse sen nimistä ruokaa listalta valitakaan.

Mr Piin pesti näytti mm. tältä. Kuvassa omat lapset testaamassa kiipelyseinää. Oli varsinkin esikoiselle yksi leirin kohokohdista.

Pienin sai testata harmikseen vain pienempää seinää.

Myös näitä hommia mr Pii valmisteli leiriläisille ja testautti omilla lapsillaan.

Mulla kävi köpelösti ja sain auringonpistoksen tai jonkin muun "join liian vähän ja askartelin kuumassa teltassa liisterin kanssa liian pitkään" -tilan. Meni loppupäivä märän pyyhkeen alla löllötellessä.

Telttapäikkärit

Sumuttimet toivat helpotuksen sekunteja helteeseen.

Kerrossänky viritetty leiripihaamme.

Rasvausapulainen

Vedin miehen työvuoroista kaksi, koska meistä kahdesta minä haltsasin Leonardon sillan häntä paremmin.

Metsä alkoi tuntua pienten jalkojen alla äkkiä tutulta. Useammankin kerran toinen kenkä oli lentänyt huomaamatta matkasta, ja tytöt tulivat teltalle vain yhdellä kengällä.

Poika oppi tekemään ystävännauhaa.

 

Perheleirin lapset olivat itseohjautuvia ja oma-aloitteisia, kuin partioilaiset konsanaan. Valmistelivat tohkeissaan tehtäväpisteitä ohikulkijoille, mm. varsijousen ja tämän käpysotasimulaattorin.

Siestan aikaan neuloin riippumatossa leirisukkia.

Varusmiesbändi sai meidätkin ryntäämään lavalle tanssimaan. Hyvä meno oli.

Tunteeni metsää kohtaan eivät ole aina kovin vahvoja, enkä välttämättä osaa kaivata metsään. Silti, kun sinne menee ja sille antaa aikaa, se valloittaa joka kerta.

Perheleirin iltaohjelmassa mm. pyydystettiin saippuakuplia. Sillä teemalla sain sensruoitua naamat.

Teltalla välipalalla. Viikon hittivälipalaksi muodostui isot murokökkäreet, joita oli helppo heittää kourallinen mukiin ja syödä metsässä huolettomasti.

Valaisin oli hyvä ottaa myös hammaspesureissulle. Varsinkin bajamajassa sai muuten toimia yöllä sokkona. Hämmennyin siitä, että vaikka kotona pelkään pimeää, en ulkona huomannut miettiä sitä lainkaan.

Pienin odotti ohjelmissa, että saa heiluttaa huivia.

Okei, odotin minäkin.

Leirisukka kasvaa.

Käytiin Keskimmäisen kanssa lakkaamassa Sateenkaariteltalla kynnet.Tuli hienot.

Kuumuuteenkin tottui ja oppi olemaan. Ja yleiseen suttuisuuteen myös, ja siihen, ettei omalla lookilla ole oikeastaan yhtään mitään väliä.

Viimein oli aika laittaa kamat kasaan ja lähteä kotia kohti.

"Päivän piristys" istuu viimein ilmastoidussa autossa. Oooh...

Pojalle tuli leirillä kova lemmikkisammakkokuume. Ilokseen bongasi kotimatkan levähdyspaikalta (johon pysähdyttiin, kun luulin yhden oksentavan) lauman minisammakoita. Ei saanut lupaa ottaa yhtä mukaan.

Noin, semmoinen pläjäys. Hienoa oli. Toivottavasti se välittyy. Taisin jo viimeksikin kertoilla sitä, miten tuon tyyppisellä leirillä saa terapiamielessä huomata, että meidän perhe ei sittenkään ole ainoa, jossa toisinaan kilahdellaan ja jossa aikuisiltakin välillä katoaa suhteellisuudentaju ja pinna lasten ollessa tonttuja. Leirillä ei pääse olojaan pakoon, vaan 24/7 olen jonkun nähtävillä, tai ainakin kuultavissa. Mutta niin ovat ne kaikki muutkin viikon mittaan kiristyvät aikuiset, ja kiitos siitä.

Phuuh. Nyt on pakko mennä liottamaan jalkoja kylmässä vesisaavissa. Jotenkin ovat niin turvoksissa ja kipeinä olleet nämä kaksi kotipäivää.