Kesäkesäkesä ja kevyet fiilikset

Olen saanut ilokseni purkaa tuntojani niin monen kanavan kautta (kiitos Sontsikat, Ihanat naiset, Apinat, Lankakerho ja muut kurnutukseni kuuntelijat), että blogi jää helposti hiljaiseksi. Haluan kuitenkin tännekin päivittää kesäloman alun fiilikset:

Viimeiset koulupäivät olivat paljon leppoisampi, kuin muutamat niitä ennen. Saatiin hyvä fiilis, otettiin ryhmäkuvia, leikittiin ja hitusen verran haikisteltiinkin. Kesäloman alkaessa olin jo aika lomaoloissa, vaikka olin varautunut aallonpohjaan. Oli myös vahva tuntu, että näen työkaverit syksyllä. Että se on "näkemiin" kaikille, ja että kuulun tiivisti porukkaan jatkossakin.

Viimeisten kolmen päivän aikana on ollut hakurumba haastatteluineen ja henkisine ylikierroksineen. Koska olin ollut niin orientoitunut jatkamaan omassa tutussa työyhteisössä, tuli pölähdyttävänä yllätyksenä valinta eri kouluun. Se on ihana koulu, joskin vähän kauempana meiltä. Nyt, kun luovuin ajatuksesta tuossa tutussa yhteisössä jatkamisesta, oon oikeastaan tosi tosi tyytyväinen! Tuleva vuosi tuntuu ajatuksena Raikkaalta Tuulahdukselta! Työ upouudessa jättikoulussa olisi ollut Työläs Urakka, joskin toki kiehtova. Mutta varmasti just hyvä näin. Pitää vain pitää huoli, että kun en enää saa kutsua tiettyjä ihmisiä "työkaveriksi", niin opin ylläpitämään ihan perinteistäkin ystävyyttä.

Ja niin, se itseni palkitseminen tämän kevään jäljiltä: Hankin oppilailta saadulla lahjakortilla kaksi kirsikkapuuta. Vaateihanuuksista en osannut kuitenkaan valita mitään. Ehkä vielä kesän aikana joku asia tai tavara tuntuu "siltä oikealta" ylellisyydeltä, jonka voin oikeuttaa tällä palkitsemisajatuksella. Eikö niin?

Mutta ihanaa, kesä! Nautin istua takapihalla kukkien ja pikkulintujen keskellä! Kanat on söpöjä ja tänään on jokainen viidestä muninut munan! Oho, luulin, että vain kolmesta isosta olisi munimaan! Metsässä piipittelee hippiäinen, siihen haluaisin tutustua lähemmin. Kesä. Kesäkesäkesä. Ja syksykään ei stressaa, ihanaa, kevyttä!

Jaksoin. Jotenkuten.

Selasin työpäiväkirjaa. Olin syyskuussa kirjoittanut, että mulla loppuu keinot, en selviä. En käsitä, miten olen selvinnyt tähän päivään saakka. Monella mittarilla kyllä huonosti, mutta silti jotenkin yhä tolkuissani.

Muistiin itselle: Mun on jatkossa pystyttävä työssäni olemaan järjestelmällisempi. Jos järjestelmällisyteen ei löydy voimavaroja, olen työtehtävien karsimisen tai tauon tarpeessa. Epäjärjestelmällisyys johtaa laiminlyönteihin, riittämättömyydentunteseen ja epävarmuuteen ja ne taas syövät mielenterveyttä ja tyhjäävät akut. Uskoisin, että järjestelmällisyys on itselläni tärkein jaksamista edistävä (tai jaksamisesta kertova) asia.

Ei sillä, turha sellaista nyt miettiä, kun syksy ja tulevaisuuden työt on auki yhä. Pidän siitä ajatuksesta, etten vielä tiedä. Jos tietäisin, pää alkaisi käydä jo kierroksilla ja suunnitella. Nyt uskoisin saavani lomasta paremmin kiinni. Ehkä.

Vielä vähän matkaa. Ihana opeyhteisö kannustaa keväällä toisiaan kuin maratonin maalilinjalla katsojat konsanaan. Mikä kevät! Vittu vieköön, mikä kevät, muutenkin käsittämättömän vuoden kukkuraksi. Vielä en itke. Koska kun aloitan, en tiedä, osaanko lopettaa.

Viimeisen viikon aatto

Kesä ei ole vielä kunnolla alkanutkaan, ja mä jo pohdin, maltanko syksyllä luopua Kananteenistani.

Ensi viikon suhteen en osaa ajatella järkevästi ja loogisesti. Oppikirjat on yhä pieniltä osin kesken, mutta olen antanut itselleni luvan luistella tarvittaessa joidenkin aihealueiden ohi. Oon niin töötissä, yritetään selviytyä vaan ehjinä laitumille asti. Haluaisin totta kai keksiä jotain ikimuistoista ja kivaa viimeiselle viikolle, mutta töötissä ei nyt oikein lähe.

Lukuvuoden viimeinen sunnuntaimasis meneillään. Perhe ihmettelee, mitä oikein murjotan. Eivät muista, että on sunnuntai. Ja viimeisen tunteikkaan viikon aatto raskaan kevään jälkeen. Eikö nyt ole ihan loogista, että on pää ja mieli lujilla?

Kanat hymyilyttää kuitenkin.

Huojentuneet terveiset lähiopetuksesta

On ollut edellistekstiä parempi olo, huh. Kouluarki on ollut (jos ei niin raskasta, kuin pelkäsin, niin) outoa. Siinä, missä aiemmin luokallani oli useita eri opettajia ja itselläni useita eri ryhmiä päivässä, ollaan nyt koko päivä aamusta iltapäivään yhdessä. Vapaiden välituntien sijaan käymme paristi päivässä 10 minuutin tauolla koulupihan perimmäisellä alueella. Ajattelin, että se olisi hirveän uuvuttavaa kaikille. Toki vähän sitäkin, ja kahvit jää kyllä juomatta ja vessatauot pitämättä. Toistaiseksi päivät on kuitenkin rullanneet niin joutuisasti - ja uskaltaisiko sanoa, että sujuvasti, että itsellä on helpottunut olo.

Arjen outouksia ovat kiellot, porrastetut aikataulut, hiljaiset käytävät ja tietenkin jatkuva käsienpesu, mennen ja tullen. Itse leikkasin kätevänä tyttönä pari päivää sitten saksilla etusormen tyveen ison vekin. Olin varmaan hauska näky luokan edessä, kun  säikähdin saadessani tosissani kipeää. Veri lensi, ja joku kysyi kuin tyhmältä, että "Mitä sä nyt noin teit?" Niinpä. Mutta vekki ei oo käsienpesutalkoiden takia päässyt paranemaan, vaan aukeaa koko ajan kipeäksi haavaksi. Siispä eilisestä asti olen käyttänyt toistuvien käsienpesujen sijaan kertakäyttöhanskoja. Myös se tekee oudon olon oppitunnille, joka tuntuu välillä unohduksen hetkissä jo melkein normaalilta, mutta sitten ei kuitenkaan. Käytävillä tuoksuu sairaalalta. Ruokaa jakaessa käytän maskia, mikä oli oppilaiden (ehkä leikillinen) toive, ja helppo toteuttaa, vaikken sen hyödyistä tiedäkään. Sen pukiessani muistan taas vahvasti eläväni koronakevättä. Ja silti samalla jotenkin uutta normaalia.

Päivän rytmi on löytynyt niin, että aamulla pusketaan tärkeimmät hommat yhden tauon voimin. Ruoan jälkeen tauotetaan tiuhemmin, mutta ulos ei vääntäydytä joka tauolla, koska se tietää aina pesurumbaa. Iltapäivällä kaikenlainen siirtyminen sujuu hitaammin ja sekoillen. Viimeiselle tunnille pitää ottaa jotain tuottamatonta, kuten ruutua tykiltä tai leikkiä ulkona.

Toivon, että tämä outo kelluskelu koulupäiviä etäisesti muistuttavissa tiloissa olisi omiaan luomaan kivoja, yhteisiä muistoja koviakin kokeneelle ryhmällemme, joka tämän kevään jälkeen menee kaikilla tavoin osiin. Ja itselleni toivon lupaavasti alkanutta eheyttävää päätöserää.

Ei tästä tullutkaan hurjaa loppuvastusta, vaan pehmentävä loppusäe. Siis JOS nyt uskaltaisi tässä vaiheessa sanoa, kun vielä 1,5 viikkoa 2:sta jäljellä.

Ei muistamisia (paitsi yhdeltä)

Mulla on tänä keväänä ollut sellainen inhottava tunne lahjonnasta. Äitienpäivänä oli sellainen ja tulevasta päättäjäispäivästä on jo etukäteen. En haluaisi mua muistettavan mitenkään, sillä koen vahvasti epäonnistuneeni tai vähintään alisuoriutuneeni.

En syvimmiltään halua uskoa, että kaikki muut kokisivat osuuteni äitinä, vaimona tai opena noin, mutta silti oma ikävä tunne on vahva, eikä väisty tsemppaamallakaan. Outo negatiivisuus johtunee enimmäkseen suunnattomasta väsystä ja stressistä, jota tämä kummallisuuksien kevät on aiheuttanut. Mutta sitä olen jo pidempään ajatellut, että ITSE haluan palkita itseni SELVIYTYMISESTÄ. Jos en kenenkään muun odotuksia uskokaan täyttäneeni, niin tiedän kuitenkin tehneeni kaiken, minkä tässä tilanteessa olen pystynyt. Vaikkei se sitten kaikille riittäisikään.

Olen tonkinut nettikauppoja, että mikä olisi se hinkumani ylellisyysasia, jonka hankkisin palkinnoksi tästä vuodesta? Merinovillakaapu? Marimekkoa? Noshin uutuuksia? Lumoanin Vanamolegginsit? Tatuointi? Älykello? Kalevalaa? Kauniit kengät? Ihania astioita?

Oman tämänhetkisen oloni tietäen en varmaan osaa päättää ja ostan lopulta pussillisen perunoita ja vaihdatan vanhaan kelloon patterit. Auttakaa päättämään. Ja palkitsetteko te koskaan itsejänne? Miten?

Vielä viimeinen erä

Huomenna alkaa taas uusi vaihe tässä moninaisten vaiheiden keväässä. Kouluun.

Mä oon ihan kauhean väsynyt.

Jännitän sitä, miten loppukevät saadaan sujumaan.

Toisaalta tämän viikon aikana annoin itseni  myös kääntyä ajattelemaan, että onneksi tää 24/7 koko perheellä hetkeksi taas muuttuu. Lasten (ja omakin) riitely rasittaa.

Etäopetus rullasi melko kivasti, vaikka riittämättömyydentunnekin oli totta kai läsnä. Päätös kouluun paluusta latisti mittavasti etäilymotivaatiota ja toi tilalle ison epämääräisen stressimörön nurkkaan vahtaamaan tekemisiä.

Oon ollut niin tyhjä tämän urakan jälkeen, jo ainakin viikon ihan nollat taulussa. Joku ope oli somessa sanonut, että jäljellä on vielä oudon kevään viimeinen loppuvastus. Kuvaa hyvin tunnetta. Peli on pelattu viimeistä erää vaille loppuun ja ilo saavutetuista voitoista kaikkoaa, kun näytölle lävähtää kymmenkertainen mörkö edellisiin verrattuna.

2,5 viikkoa on lyhyt aika moneen puuhaan ja monessa mielessä. Mutta 2,5 viikkoa hurrikaania pitelyä teltassa aisoissa on yhdenlainen ikuisuus.

Mutta eiköhän se tästä. Juna liikkuu jo, ja kohta on kesä. Kunhan ei menisi sitten montaa kuukautta toipumiseen...

Kerron sitten, selvisinkö vahvasti vai heikosti. Mutta selviän kyllä.

Etäluokan saa nyt pakata laatikkoon.

Korona-ajatuksien purkua

Mulla on pitkästä aikaa oikea päiväkirja. Perhoskuvainen. Ja kivaa kynsilakkaa markettireissuilta.

Tämä aika on ollut niin outoa. Nautin rentoudesta, mikä kotoa lähtemättömyydessä ja näennäisessä vapaudessa tehdä ratkaisuja työhön käyttämäni ajan suhteen piilee. Olen jopa sanonut, että näin (jos ei nyt ihan introverttinä, niin ainakin) ambiverttina koen tietyt asiat "vapautuksina", enkä "rajoituksina".

Mutta kyllä tämä silti käy välillä voimille. Mun onni on, että meillä joitain nollakontaktin päivänviettopaikkoja ja -tapoja käytettävissämme. Siinä, missä meidän perheen muut kaipaavat välillä vaihtelua näihin seiniin, niin minä kaipaan (vaihteluakin enemmän) täysin yksinoloa. Muut hilppaavat pois ja minä laitan hiljaisuutta tuuteista tulemaan. Mutta kyllä mä totta puhuakseni kaipaisin jo muutakin. Ihmisiä. Lapsille leikkikavereita. Käymistä paikoissa.

Uutiset stressaa mua. Tällä hetkellä tykytyksiä aiheuttaa koulujen mahdollinen avaaminen. Stressaa hirveästi ajatus, että viimeiset 2 viikkoa sekoiltaisiin koulussa. (Vaikka toki löytäisin siitäkin pari hyvää puolta totta kai.) Varsinkin, jos  avaaminen perustellaan lasten tartuttamattomuudella ja helpolla taudinkuvalla, oppimistavoitteilla tai niiden oppilaiden takia, joista on huoli. Jos näin ajatellaan, niin milläs omallatunnolla me heidät parin viikon jälkeen laskettaisiin kesälomalle niihin samoihin olosuhteisiin. Kyllä se vain on jonkun muun tahon, kuin koulun tehtävä niissä tapauksissa puuttua. Outo syy se olisi koko sukupolven kerta-altistamiselle tässä vaiheessa epidemiaa. Kun tietoa on vielä ymmärtääkseni niin vähän.

Ja mitä oppimiseen tulee, niin loman (tai poikkeuksien) jälkeen kouluun palatessa on aina viikko sekoilua, samoin kuin lomaa ennen. Eli ihan peruskoulumatikalla voidaan todeta, että se olisi 2 viikkoa sekoilua sitten. Lisäksi itse koen, että etäopetuksessa ollaan päästy ihan liki vastaaviin oppimistuloksiin, kuin lähinäkin.

Ja lääketieteelliseen puoleen sanon vain, että mielelläni en lähtisi kokeilemaan, että menisikö se koulun avaaminen ja taudin leviäminen hyvin vaiko eikö. Kun helposti voitaisiin päättää toisinkin. Pelata varman päälle. Koulujen avaaminen kun koskee kuitenkin tuhansia aikuisia näiden taudin kannalta harmittomisksi arveltujen koululaisten lisäksi. Työkaverini sanoin komppaan, että avataan mieluummin ravintolat ja höllennetään jostain muusta, jolloin jää yksilötasolle päätös riskinoton suhteen ja tauti pääsisi kuitenkin norumaan hallitusti eteenpäin.

Uskon myös, että siinä, missä koulujen sulkeminen oli selkeä viesti kaikille tilanteen vakavuudesta ja rajoitteiden noudattamisen tärkeydestä, olisi koulujen avaamisella myös iso psykologinen merkitys. Eiköhän se olisi helpompi lähteä mummoloihin ja muihinkin kokoontumisiin, kun kerran "muutenkin altistutaan", vai mitäpä luulette? Itselleni ainakin kävisi ihan varmasti näin.

Stressaa, jännittää. Että voinko yhä luottaa, että päätetään oikein. Ja yhä, niin kuin toisaalla sanoin, niin ei näitä päätöksiä mun stressini ja huolten pohjalta pidä tehdä, mutta haluan vain sitten vakuuttua riittävästi niistä perusteista, joilla päätös tehdään, oli se mikä vaan. Että kunpa se ei olisi mikään noista äsken mainituista tähän asti kuulemistani.

Huh. Noin. Piti saada muotoilla tämä sanoiksi, koska tämä on nyt ahdistanut viimeisen viikon uutisoinnin aikana yllättävän puristavasti. Huh.

Kuulumiset etäopetuksen kolmannelta viikolta

Myös rutiinit tuovat hallinnan tunnetta. Ollaan saatu arkeen aika toimiva runko ja päivärytmini alkaa olla rauhoittavan rutinoitunut. Tämänkin piiiitkän tekstin kirjoitan ja julkaisen siksi, että haluan tämän ehkä jonain päivänä itsekin palauttaa mieleeni. Kaiken intensiivisyyden, absurdiuden ja vauhdin tiedostaen luulen, etten tule muistamaan tästä ajanjaksosta mitään. Eli nyt kerron, miltä mun arki ja työ näyttää koronakevään kolmannella etäopetusviikolla:

7:30 soi herätyskello

08:00 alkaa työpäivä, joten alan siirtyä työpaikalle peräti paria minuuttia vaille 8. Siirtymä tapahtuu aina samoin: Eteisen kautta (haen työpaperit) painamaan ensin tietokoneesta virta päälle, ja sitten suuntaamaan vessan kautta kahvinkeittimelle (laitan kahvin tippumaan tietäen, että juon sen joskus kahden tunnin päästä, ihan kuin "oikeissakin" töissä). Sitten alkaa armoton dataaminen yökkäreissä ja vilttiin kietoutuneena. Muu talon väki heräilee pikkuhiljaa selkäni takana.

8:02-9:00 nökötän työhuoneen pöytäkoneella. Merkkaan palautettuja oppilastöitä papereihini ja tarkistan, että ajastetut tehtävät on tulleet classroomiin oikein. Päivitän luokan kotisivuille linkkivinkkejä ja lisämateriaalia tylsistyneimmille oppilaille.

9:00-9:45 päivystän puhelimen päässä oppilasyhteydenottoja, vastaan läksypalautuksiin ja patistelen omia lapsia aamupalan kautta läksyjensä tekoon. Petaan sängyn (eli valmistelen luokkahuoneen etäyhteyttä varten), puen, asettelen hiukset ja jopa meikkaan vähän. Viimeisenä laitan isot korvikset. Tiedän, että ne vievät kuvaruudulla huomion ja siedän itsekin katsella pärstääni ruudulta paremmin. Laittauduttuani tunnen, että "olen siirtynyt työpaikalle". Tässä vaiheessa yritän juoda kahvit, mutta yleensä en ehdi ja kahvikuppi tulee kanssani jäähtymään oppitunnille. Ehkä sekin tuo tuttuuden tunnetta kahvikuppiini tottuneille oppilaille?

9:45 järjestelen "luokan" kuntoon, virittelen tarvittavan setupin, kaivan esille taulutussit, kynät, paperit, puhelimen, ja kaikki muut systeemit. Etsin opetuksessa tarvittavat linkit auki toiselle koneelle tai kännykälle. Hiljennän työpaikan whatsapp-ryhmän, joka laulaa tauotta. Avaan meet-keskustelun ja seuraan vielä hetken sivusta, kuinka oppilaat alkavat valua "luokkaan". Yleensä meetteihin tulee n. 16 oppilasta joka päivä. Jollakin sattuu välillä tuplabuukkaus perheen ainoalle tietokoneelle ja jäävät tunnilta pois. Ollaan sovittu, että se on ok, mutta olen tulkinnut, että väki tulee yhteisiin tapaamisiin mielellään.

10:00 Liityn luokan meettiin. Puheensorinasta kuuluu koulustakin tuttu "ope tuli" ja nyt jo tottuneesti ja pyytämättä laittavat heti saavuttuani mikit kiinni. Moikkaan väkeä ja he kyselevät pikaviesteillä "mitä tehdään" ja "mä en tajunnut sitä tän päivän matikkaa" ja linkkailevat toisilleen tubekanaviaan. Joku viittaa yhdessä sopimallamme / -merkillä, mutta puheenvuoron saadessaan mikki ei toimikaan ja asia pitää kirjoittaa pikaviestillä. Mukaan video-oppitunnille on tullut myös luokkamme entinen oppilas, jonka jälleennäkeminen piiiitkästä aikaa paitsi aiheuttaa kuhinaa, myös hauskasti piristää ja valaisee tätä muutenkin vallan erikoista ja epätodellista arkea.

10:10 Mattimyöhäiset putkahtavat meetin ovesta sisään, osa livahtaen paikoilleen huomaamatta ja hiljaa ja osa tyylilleen uskollisesti tilansa ottaen ulvahtaen ensitöikseen toisten kuulokkeisiin "MITÄ TE TEETTE TÄÄLLÄ?!". Ja sitten aloitetaan yhteinen oppitunti. Käydään läpi etukäteen ilmoittamaani asiaa, joka on aina yksi sen päivän oppiaineista. Oppilaiden päivä koostuu lukujärjestyksenmukaisista aineista. Yleensä yksi aineista opiskellaan etukäteen tekemäni videon avulla, yksi meetissä ja muut oppiaineet itsenäisesti open ohjeiden mukaan. Suurin osa oppilaista pysyy tosi hienosti itse kärryillä annetuista tehtävistä, mutta varmistukseksi ilmoitan tehtävät päivittäin myös wilmalla huoltajille.

10:40 Yleensä opiskeltava asia on tähän mennessä tehty. Sitten on oppilaiden kysymysten aika: "Voidaaks tehä yhessä sitä matikkaa?" "Voiko sen äikän palauttaa docsina?" "Voinks mä näyttää sulle tässä sen enkun, ettei tarvi lähettää kuvaa?" Viimeisten open "onko vielä jollain jotain mielen päällä" -kysymysten jälkeen vilkutan oppilaille, että huomiseen, ja kehotan halukkaita jäämään kaverin kanssa videopuheluun tekemään sitä päivän matikkaa, jos ei halua yksin tehdä. Yhden ainoan kerran olen näiden 12 päivän aikana lähtenyt viimeisenä "luokasta" eli meetistä. Iloista höpsöttelyä tai asiallista läksyjen tekoa sinne yleensä kuulostaa jäävän.

11:00 Seuraavaksi hoidan meetissä oppilaille lupaamani asiat: tarkistan, onko joltakin kadonnut läksyistä liite ja neuvon viesteillä, miten sen taas saikaan näkyviin; lähetän parit sähköpostit oppilaille, joiden tehtäviä vielä puuttuu; vaihtelen oppilaiden unohtuneet salasanat kirjakustantajien ilmaisiksi muutetuille lisämateriaalisivuille ja merkkaan palautuvia kotitehtäviä paperiini rasteilla, plussilla ja miinuksilla. Tehtävien palautuksesta näkee, että jollakin menee läksyissä puoli tuntia, jollakin neljä.

11:30 Ruoka-aika. Mr Pii huolehtii lounaan pöytään ja ainakin ekaluokkalaisen koulujutuista on tähän mennessä päivää suurin osa tehty. Itsenäisemmin työskentelevä kolmosluokkalainen tapaa pitää vähän enemmän taukoja, mistä johtuen läksyt roikkuvat puolitehtyinä myöhemmälle iltapäivään. Mutta rytmi hänelläkin on, ja toistaiseksi tämä sujuu ihan riittävän hyvin näin. Pienin on löytänyt mielekkyyttä päiviinsä alun kiukuttelujen jälkeen. Aamupäivisin hän tekee Ekapeliä tai Papunetin kauppaleikkiä tietokoneella ja tehtäviä, joita olen hänelle omaan koulukansioon värkännyt.

12:00 siirryn takaisin luokkaan, eli makkariin suljetun oven taakse. Tässä vaiheessa päivää ovessa ei enää ole "TYÖRAUHA! ETÄYHTEYS KÄYNNISSÄ" -kylttiä, joten perheenjäsenillä on lupa tulla juttelemaan. (En tosin ole kovin hyvää juttuseuraa työmoodissa.) Töikseni vastailen oppilaiden whatsapp-viesteihin ja annan palautetta tehdyistä tehtävistä (tosin valitettavan hätäistä usein).

13:00 omat lapset siirtyvät ulkoilemaan ja mun on helppo kuvata seuraavien päivien videoita. Uusin tavoitteeni on olla aloittamatta kaikkia videoita sanoilla "No niin". Yllättävän haastavaa on opettaa videolle ilman vuorovaikutusta. Toisaalta on mukavaa, ettei kukaan koskaan keskeytä, mutta toisaalta murehdin, että olenkohan nyt ymmärrettävä vai puhunkohan mitä sattuu. Kun kukaan ei ole huikkaamassa, että "siis mitä?" Aika monta ottoa täytyy usein kuvata, ja huonona päivänä lipsahtelee painokelvotontakin sisältöä, kun oikein takkuiseksi menee. Editoimiseen en toistaiseksi ole aikaani juurikaan tuhlannut, ja oppilaat saavat nauttia kökköäkin kökömmistä hissan- ja matikanvideoista. Siis ainakin tekniseltä toteutukseltaan arvioituna.

14:00 alkaa open virta loppua. Nyhjään silti "luokassani" ja säädän tulevia tehtäviä ja kirjaan asioita lomakkeisiin. Lähetän seuraavan päivän tehtävät wilmalla huoltajille ja ajastan ne oppilaille seuraavaksi aamukasiksi. Tässä kohtaa on vaaran paikka. Jos en ymmärrä lopettaa, kun seuraava päivä on RIITTÄVÄN valmiiksi suunniteltu, menee ylikierroksille. Väsynyt ja nälkäinen ope ei tyydy mihinkään saamaansa ideaan ja alkaa keksiä aivan uusia ja tarpeettomia polkupyöriä. Yritän pakottaa itseni uskomaan, että less is more (or enough) näinä aikoina.

15:n ja 16:n välillä saan yleensä koulukamat pakattua laatikkoon ja vietyä makkarista eteiseen jemmaan. Tehdään omien lasten koulutehtävät loppuun ja vastailen vielä oppilaiden ja huoltajien viesteihin.

16:n jälkeen kännykkä vielä kovinkin piippaa, oppilaat lähettävät kuvia tehtäväkirjoistaan ja kuvistöistään. Neljän jälkeen vastaan niihin enää hymiöillä, peukuilla ja haba-emojeilla. En kuitenkaan tarkasta tehtäviä, vaan palaan niihin vasta aamulla. Yritän, etten tekisi töihin liittyviä asioita enää illalla. Yleensä jo onnistuu, joskus ei.

Eli tämmöistä tämä on, ja oikeasti myös tykkään tästä. Olen todennut, että tällä hetkellä tämä on pelkästään opettamista, kun jo pitkään työni oli enenevissä ja uuvuttavissakin määrin opettamisen sijaan pelkkää kasvattamista. Paras olisi tietysti näiden kahden välimuoto, joka yleensä normaalissa kouluarjessa toteutuukin.

Mutta en voi väittää, etteikö tämä olisi väsyttävää. Jo tiistaina tuntuu, kuin elettäisiin perjantaita. Luultavasti tähän kuitenkin tottuu, ja parempi olisikin, sillä todennäköisesti tällä jatketaan kesään asti. Kun käännettiin kalenterista esiin huhtikuu, iski pieni pakokauhu: pelkkää yliviivattua ja tyhjää. Tästä hamaan tulevaan. Mutta sitä on turha miettiä, vaan siskoni istuttaman korvamadon kautta: Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Aika kova pomottaja tällä työmaalla...

Taikaa tukalaan sunnuntaioloon

Oon tainnut kertoa, että aina sunnuntai-iltaisin mulle on ollut tapana hiipiä ahdistus alkavasta viikosta ja siitä, oonko nyt riittävästi valmistellut tulevaa työviikkoa ja mitenköhän siitä meinaan suoriutua kunnialla. Tänä lukuvuonna oon oppinut saamaan aika hyvin sunnuntailannistuksen kuriin muistuttamalla itselleni, että hyvin se menee. Että joka maanantai siellä työpaikan käytävällä harteille laskeutuu opemoodi ja tiedän kyllä, mitä teen. En ole antanut sunnuntaioloille kovin suuria painoarvoja enää hetkeen.

Nyt uudessa arjessa huomaan ilmiön ja olon palanneen. Nämä pari poikkeusajan sunnuntai-iltaa ovat olleet ihan kauheita. Maailmantuska kaatuu päälle ja samalla kuvittelee, että se hyvä fiilis näiden etätöiden sujumisesta on varmasti ollut silmänlumetta, enkä oikeasti osaa mitään, eikä kukaan opi luotsauksessani mitään.

Eilen lähdin noissa oloissani takapihan taikametsään tuulettamaan päätä. Koska mummi ei ehtinytkään jutella puhelimessa, päätin ottaa vähän metsäselfieitä. Ensimmäinen ottamani kuva kertoo hyvin, mikä oli olo:

Ankea muija kulmat rutussa. Ja nolona lookistaan, jonka kanssa ei viitsinyt lähteä jalkakäytävien suuntaan, vaan kohdisti kulkunsa metsään.

Kohta kuitenkin huomasin, että helmahan on aika hieno. Ilmahan on aika hieno. Metsä on aika hieno.

Ja niinpä alkoi päätyä poseeraukseenkin voimaa ja väriä enemmän. (Kyllä, väri on saturaatiopurkista, mutta ymmärtänette tämän värittymisen ja valaistumisen ajatusleikkinä ja vertauskuvallisena kerrontana).

Ja kappas, pian olo olikin tyyni, vahva ja taianomainen. Metsä oli muuttunut taas taikametsäksi ja olo seestynyt. Niin että muistakaa: Vaikka olisi mikä ja millaista, niin pieni taika tekee hyvää. Se ei vie pois koronaa tai huolta tai surua, mutta se tuo niiden rinnalle jotain muutakin koettavaa. Mistä te muut löydätte taikaa? Musiikin maailmoista, unelmoinnista vai luonnosta?

Kotona kaikin ja kaiken aikaa

Kotona ollaan. Tiukasti. Onneksi on iso koti ja iso piha. En moiti, oon kotoilija. Mutta onhan se silti outo tunne, kun kauppareissu on niin merkittävä ja harvinainen asia, että sen kirjoittaa päiväkirjaan tai kalenteriin (josta muuten on KAIKKI, ihan kaikki vedetty yli). Tänään tosin kävin ekan kerran koululla sitten sulun. Tuli rikollinen olo. Koen jonkinlaisena pelinä ja kisana tämän: voittaja on se, joka vetää tän ajan vähimmillä kontakteilla. No, tänään kuitenkin hain taulutusseja ja viherkasvini. Kun mistäs sitä tietää, milloin taas kouluillaan... Jos enää koskaan tuossa koulussa? (Mulla on määräaikainen sopimus ja koulu muuttaa syksyllä uuteen paikkaan.)

Vaikeissa ja oudoissa tilanteissa haen turvaa ja hallinnan tunnetta kontrolloimalla asioita, joihin VOIN vaikuttaa. Kaikkien koulutavarat on kotona siististi laatikoissa ja olen järjestänyt itselleni täysin epätyypillisesti jopa jääkaapin ojoon. Päivittäin. Oon hankkinut armeijallisen saman kokoisia läpinäkyvällä kannella varustettuja rasioita, johon laitan kaiken salaatinjämistä makkaroihin. Siis kaiken tietysti omaansa. Mikään avattu tai eilinen ei pyöri irrallaan ja rasioissa lukee parasta ennen -päivät pyyhittävällä tussilla. Ihanan järjestelmällistä ja selkeää!

Niin ja puhumattakaan siitä, miten turhan paljon käytän aikaani työhöni ja sen mitättömienkin yksityiskohtien viilaamiseen. Mutta kun sähköistä materiaalia voi hallita ja säätää loputtomiin. Montaa asiaa ei voi, sitä voi.

Mielenrauhaa. Kontorollin tunnetta. Kun illalla katsoo uutiset, se kaikkoaa. Mutta en aio kirjoittaa siitä nyt tähän enempää.

Kanahäkki on valmis, koppi tuloillaan. Emme vielä ole saaneet vinkkiä meille muuttavista kanoista, mutta on tunne, että ne tulevat, kun aika on. Se on hauska tunne.

Opettajan kamala viikko (ei silti pelkästään kamala)

Kulunut viikko on ollut varmasti suomalaisopettajien työuran rankin. Absurdi, ahdistava ja pelottava. En tietenkään vertaa sitä siihen, mitä esimerkiksi hoitotyössä koetaan ympäri maailman, tai mitä yrittäjät kokevat. Tai perheet, tai kukaan. Mutta opettajauralla tuskin kenelläkään on tällaista mullistusten viikkoa tullut vastaan, ja tuskin koskaan enää tuleekaan.

Oma flunssani toi stressin ja huolen kehiin jo edellisviikolla. Ehdin kuitenkin toeta niin, että maanantaina vielä kotisohvalta kuuntelin järkyttävät, joskin tärkeät ja oikeat uutiset koulujen sulkemisesta, mutta tiistaina jaoin kutkuttavan paniikinsekaisen, riehakkaan jännityksen koulussa oppilaiden kanssa. En hetkeäkään ajatellut, ettäkö heipat ovella olisivat viimeiset, vasta jälkeenpäin kävi mielessä. Siis jos sulku jatkuu, muuta dramaattista en suostu uskomaan.

Tuosta tiistai-iltapäivän hetkestä keskiviikkoiltaan asti uurastin niska kyyryssä koneen ääressä opiskelualustaa ja ensimmäisiä kotitehtäviä valmiiksi. Autoin etänä koteja, vakuuttelin uuteen työsopimukseen, että työtä kyllä riittää entisen tuntimäärän verran ja raivosin stressiäni kotiväelle. Omalle kotikoululaiselle räyhäsin ensimmäisenä iltana, etten enää YHTÄKÄÄN läksyä tee sun kanssas ja että vien sut kyllä kouluun. (En tietenkään vie.) Enpä muuten ole muistanut sen kanssa vielä jutella, että jäikö käytökseni vaivaamaan...

Torstaiaamu valkeni tyynenä ja kirkkaana. Oppilaiden läksyjä oli kilahdellut classroomiin ja ehdin laittaa omien lasten koulun käyntiin (ja siitä jäivät sitten miehen kotikouluvuorolle) ennen meet-oppituntini alkua. Oppilaat olivat täsmällisesti tunnin alkaessa paikalla ja meno oli hilpeästi samanlaista kuin luokassakin. Ääni- ja kasvokontakti on oikeasti aika tärkeä! Mua itseäni rauhoitti kuulla ja nähdä oppilaat. Uskon, että tilanteella saattaa olla myös toisensuuntaisesti sama vaikutus.

Kaksi päivää on mennyt näin, ja voin sanoa, että olen tuntenut suurta ylpeyttä tähänastisesta suorittamisestani! Nautin dataamisesta ja mahdollisimman toimivan materiaalin tuottamisesta. Kuitenkin riittävän pienellä vaivalla. Tästä ei tule sirkus, eikä oppilaiden tarvitse käyttää läksyihin koko päivää. Haluan pitää riman oppilaille ja itselleni kohtuullisena. Etäopetus ja poikkeustila ovat kompromisseja. Mutta yllätyksekseni itse olen kaiken stressaamisen ohelle saanut inspiraatiota ja iloa etäopetuksen suunnittelusta ja toteuttamisesta! Ja kieltämättä olin itse normityöarjessa aika lähellä katkeamispistettä ennen tätä. Siinä mielessä otan tämän kaikesta järkyttävyydestä huolimatta  myös yhdenlaisena hengähdystaukona.

Kun työpäivä päättyy, pakkaan kaikki työkamat laatikkoon (samoin, kuin muutkin perheemme kotikoululaiset pakkaavat omiinsa) ja kannan laatikon piiloon. Siitä alkaa vapaa. Ja vapaalla pinna kiristyy. Tänään linjasimme naapurustossa, että tähänastinen ulkoleikkiminen kavereiden kanssa lopetetaan. Noudatamme ohjeita ja pyrimme välttämään kontakteja. Kaupassa pitää välillä käydä, mutta se riittänee. Lapset vein tunnin autoiluretkelle, että mieskin sai pienen puhalteluhetken hullun viikon päätteeksi.

Nyt mietin kanalaprojektini loppuun saattamista. Viime viikonloppuna, kun oltiin jo aistittavasti isojen muutosten äärellä, kehitin sanonnan lutterilaisen maailmanloppu-omenapuu-sanonnan ympärille: "Jos et tiedä, mitä huomenna tapahtuu, rakenna kanala". Hain häkkimatskut kaupasta ja aloin nakuttaa. Nyt pitäisi viimeiset verkot iskeä ja hankkia koppi ja ruokintatarpeet. Ja KANAT! En tiedä, mistä, ja miten näinä aikoina viitsii, kun no, kontakteja siitäkin syntyisi.

Mutta niinpä, jos et tiedä huomisesta, niin tee silti jotain, mikä ilahduttaa. Ehkä meillä kuitenkin jonain päivänä kotkottaa täällä kanalauma. (Ei kukkoa.) Tai ehkä siitä tulee ulkoiluhäkki linjauksia vastustaville lapsosille...

Mutta ihmeellinen ajanjakso. Siksikin näin monisanainen teksti aiheesta, jotta jää ajatukset talteen tästä kammotuksesta, jossa myös iloisiakin tunteita oon saanut kokea.

Tämän viikon tunteet tiivistettynä järjestyksessä maanantaista perjantaihin: stressi, harmitus, pelko, jännitys, järkytys, suru, ahdistus, hämmennys, ylivireys, nauruhepuli, kiukku, turhautuminen, epäuskoisuus, huoli, väsy, uupumus, ennenkokematon superstressi, draivi, lempeys, lämpö, rauhoittelu, tsemppaus, tyyneys, ilo, jännitys, ylpeys, riehakkuus, tyytyväisyys, onni, pettymys, epätietoisuus, rauha.

Pelkään ilmiötä, pelkään hyökyaaltoa. Mutta iloitsen isosta kodista ja hyvin käynnistyneestä etäopetuksesta. Tästä mennään kohti huomista, josta kai muutenkaan harva meistä tietää etukäteen paljoakaan.

Kunnon maanantai

Voi iankaikkisuus, miten kauhea on voinut tämä maanantai olla. Töistä tullessa piti tehdä turvallinen pesä ja käpertyä omiin ääriviivoihin. Tässä olen, tässä ja nyt, turvassa, rauhassa, onnellinenkin, jos niin päätän. Henkisesti loppuun tyhjätty, niin että silmiä, otsaa ja niskan jokaista pientä lihasta särkee.

Lataan akkua puoli vuorokautta ja sitten aloitan alusta.

Sekin auttaa, että yhtäkkiä maanisesti haaveilen kanalasta, joka vielä viimepostauksessa oli todellakin vajaata lausetta varten keksitty täytevitsi.

Ajatusten tutut kehät

Uuvahdan ja nuupahdan työtaakkojen alle. Henkisten ja konkreettisten. Hiihtoloma saisi olla pidempi ja siihen olisi kiva lipua hellemmin. Nyt mennään ympäripyöreillä jo toista viikkoa ja tappiin asti vedetään kiihtyvällä vauhdilla.

Mutta voi ihme, että oon siitäkin huolimatta nauttinut tällä viikolla! Siinä samalla, kun kuumeisesti mietin, missä sitä mahdan ja haluan olla ensi syksynä. Ja samalla, kun sitäkin mietin, riittävätkö voimat edes kesäkuuhun asti. Silti on niin ihanaa huomata, että ympän kokeessa ovat osanneet vastata niin kuin piti, ja alkavat jo muistaa, mitä ovat konjunktiot. Kuinka osaan antaa koristunnilla taitavillekin pelaajille vinkkejä siitä, miten pallo lähtee tarkemmin kohti koria. Ja kuvistunnilla kuuntelevat ja seuraavat korva tarkkana, kuinka akryylimaalien kanssa kannattaa toimia ja kuinka kaikki haluavat lopulta tehdä mallini mukaan, vaikka annoin vapaat kädet. Nautin olla laumanjohtaja. Nautin olla opettaja. Mutta olisiko viisaampaa olla välillä tai lopulta jotain muuta? Kun se ottaa niin hirvittävän paljon, kaiken, ainakin tällä hetkellä.

Aina samat pohdinnot... Vahvistuuko kutsumus vai kutsuuko jokin uusi suunta? Vai jäänkö leijumaan tähän kohtaloon vain siksi, etten keksi muuta?

Tämä tuskin on viimeinen kerta, kun tätä ääneen pohdin. Koska mikään tuskin äkkiä itsestään ja yrittämättä muuttuu, ja koska tasapainoilua se on varmasti ihan jokaisella tätä työtä tekevällä muutenkin.

En ollut tyytyväinen duuniselfieen (ylhäällä).
Yritin ottaa uuden, mutta puhelin kaatui ja sain vain tämän hassun vinksahduksen.
Se kuvastaakin lopulta ihan hyvin työtunnetilojani:
Sekavaa, värikästä, vinksahtanutta, mutta jotenkin kiehtovaa silti.

No nyt sujuu jo!

Iloa on ollut. Ilo siis sujuu, jos otsikkoa ihmettelit. Olen olllut melko kattavasti iloinen ja tyytyväinen elämääni ja kehtaanpa sanoa, että myös itseeni! Olen iloinnut muiden (ja siis myös itseni) muassa näistä asioista:

- Oppilaiden kanssa keksityistä projekteista, jotka ovat onnistuneet hienosti  ja tuottaneet toivomiammme yhteenkuuluvuuden ja ilon tuntemuksia.

- Omista ajatuksista ja ideoista, joita pulppuaa, ja joita ilokseni ehdin toteuttaakin! Neulon, piirrän, laitan kuvia albumiin ja suunnittelen paljon muutakin. Rönsyilen ja kuplin silleen kivan kevyesti.

- Hulahulavanteesta, jota olen oppinut pyörittämään myös väärään suuntaan! Koitapa ite!

- Hulluttelusta esikoisen enkun läksyjen kanssa. Ihanaa, kun nauretaan yhteisessä hepulissa, vaikka hauskuus sitten tulikin siitä, että sanat muistui koko ajan mieleen väärin ja lauseista tuli hulluja.

- On ollut ihanaa opettaa oppilaille uusia asioita, kuten Eurooppaa, verbien aika- ja persoonamuotoja ja matikassa allekkain jakamista.

- Mistä puheen ollen oon iloinnut hämmentävästä huomiosta, jota sain, kun julkaisin opetusvideon juutuubissa ja video (kaikessa totaalisessa tylsyydessään) on levinnyt paitsi oppilaiden kesken, myös opettajanhuoneeseen. Jostain kumman syystä nautin hirveästi siitä, että kustannuksellani vitsaillaan lempeästi. Se on paras osoitus siitä, että mun luonteeni ja minut on ymmärretty. Sillä juuri niin toivon, että mua kohdellaan: Lempeästi ja ihan pelkällä hyvällä vähän vittuillaan. Myös miehelleni kiitos kaikesta sellaisesta tässä kohtaa.

- Meillä oli ihan huippuviikonloppu, kun käytiin isomummolassa ja yövyttiin siinä lähellä kylpylähotellissa. Tutustuttiin uusiin maisemiin ja kohteisiin ja lilluttiin perheellä altaissa. Ihana miniloma!

- Tytärten kuoroharrastuksesta ja siitä palosta, mikä heidän silmissään loisti ja poskillaan hehkui jo ensimmäisissä harkoissa.

- Mun luokasta ja työyhteisöstä ja siitä, millaisen myllyn läpi  olen heidän kanssaan saanut kulkea. Ammatillinen itsetuntoni on vahvistunut, ja koen usein tietäväni, mitä teen ja mitä halua(isi)n tehdä.

- Neuloin tuon kuvissa näkyvän napapaidan. Lankoja jäi yli muista jutuista, ja niistä sattui putkahtamaan tällä kertaa juuri tuollainen lyhkäinen raitailottelu.

- Arviointikeskustelut on ohi ja mieli kiitää kumman nopeasti kevään suunnitelmiin ja käy erikoisen usein jo ihan suorastaan kesässä. Kesä kutkuttaa jo!

- Mulla on oikeasti usein aika hyvä mieli, ja se tuntuu kivalta sanoa ääneen. 

Iloa!

Oon nyt monella elämän osa-alueella törmännyt teemaan "ilo" ja havaintoon sen ajoittaisesta kaipuusta ja puutteesta. Ollaan elämäntilannekaimojen kanssa pohdittu, miten perhe-elämän tuiskeessa helposti ilo ja huumori loppuu ja haihtuu, kun arki ja rasittavat perhe-elämän vaiheet ja hetket painavat päälle. On uhmaa ja riitaa ja rumbaa. Ja isompiakin murheita välillä. Monesti parisuhdekin on työpäivän jälkeen aika lailla vain kotityövastuulla pallottelua ja niiden lomassa korkeintaan (onneksi nykyään myös) aikuisten vuorottelevia harrastusmenoja.

Tänään olin luennolla, jossa sivuttiin aihetta myös työmaailman ja työstressin / -uupumuksen näkökulmasta. Kun ilo ja huumori katoavat ja tilalle tulee kyynistä, ilotonta suorittamista. Näin on työnkin suhteen usein, myös omalla kohdallani. Työkyky ja työssä jaksaminen kärsivät.

Sama juttu käy lasten kanssa usein. Kireänä sitä päästää herkimmin ulos ne mäkätykset ja "ettekö te joskus voisi" ja "ainako pitää nönnönnöö" -litaniat, jotka tietää jo sanoessaan turhiksi sanoa, varsinkaan noilla "aina" ja "joskus" -sanoilla. Isommat lapset antavat toistuvasti palautetta, että "äiti vain valittaa", ja tottahan se taitaa olla. Ei tosin ainoa totuus, mutta tarpeeksi totta, jotta ovat oikeutettuja sitä harmittelemaan.

Tämä sama ongelma tulee vastaan mua tällä hetkellä oikeastaan kaikilla kuviteltavissa olevilla elämän alueilla. Oon tätä pohtinut joitain viikkoja aktiivisesti ja ajatellut, että tästä oivalluksesta voisi löytyä avaimia paitsi ajoittaisiin perhe- ja parisuhdeankeuksiin ja työssä jaksamiseen, myös luokkahuoneessa kohtaamiini ongelmiin.

Luulen, että ensimmäinen askel olisi se, että kaivan tämän kadonneen puolen esiin itsestäni. Haluaisin löytää sielun sopukoista sen höntin, joka hassuttelee estottomasti, fiilistelee häpeilemättä ja haaveilee saavuttamattomia (pienenä olin siinä hyvä! Haaveilin pähkähulluja, enkä edes halunnut niitä saavuttaa. Oli vain kiva mielikuvitella!). Vinkkejä, miten värikäs, spontaani ilo voisi ottaa elämässä enemmän pinta-alaa? Mua kutkuttaa valtavasti ajatus tällaisesta muutoksesta. Haluaisin olla taas undulaatti, kun vuosikaudet on pitänyt lentää petolinnun elkein, että selviää elämästä. Viitaten siis uneeni, jonka pari vuotta sitten näin, ja joka on alkanut kuiskia viimeaikoina korvaani. Olisi mun mielestä undulaattien aika, vai mitä?

Kouluraksalla ja opiskeluajatuksia

Pääsin eilen tutustumaan uuteen, rakenteilla olevaan koulukeskukseen, johon nykyisen koulumme oppilaat ensi vuonna siirtyvät. Olen tainnut ääneen sanoa täällä ennenkin, ettei meille määräaikaisille riitä kaupungilla töitä useiden koulujen mennessä yksiin.

Tutustumiskäynti oli kaikenkaikkiaan surrealistinen. Täydellä työpäivällä uuvutettu pää ja erikoinen, puolivalmis rakennus kiehtovine yksityiskohtineen, keskeneräisine käytävineen ja kaiteettomine portaineen saivat kaiken tuntumaan unelta. Pelottavaa, jännittävää, hämmentävää, superkirkkaita työmaavaloja, pimeitä nurkkia, kaikkialla raikuva ja liian laajasti kaikuva musiikki ja kymmeniä tyhjiä huoneita ilman mitään, mihin katse kiinnittyisi. Ajatuksissa tilat täynnä pulpetteja, piirrustuksia, lapsia, meteliä, kirosanoja, riitoja, naurua ja omia oppilaitani ja lapsiani. Samalla ylivirittynyt ja epämotivoitunut, ja sekä huojentunut, että harmistunut olo siitä, ettei tuo paikka taida kuulua tulevan syksyni suunnitelmiin. Outo mieli. Työkaveria kompatakseni hämärä olo tuntui osittain johtuvan tuosta tiiliskiven painoisesta työmaakypärästä, jonka kannattelu itsessään teki ihan höntiksi.

Tämän tekstin kömpelönä kuvituksena olkoonkin ainoa kuva, vieläpä kaikin tavoin epäonnistunut, jonka kehtasin työmaalla ottaa:

Paitsi otin kyllä salakuvan punatulkun näköisestä sirkkelistä. Totta kai.

Kovasti olen miettinyt, että alkaisinko tosiaan opiskella kaksoiskelpoisuutta. Jos tekisin sen, mikä eniten kiinnostaisi sekä opetettavana, että opiskeltavana aineena, tekisin tietenkin kuvataiteen. Mielenkiintoisena haastajana löysin rinnalle elämänkatsomustiedon suorittamisen avoimessa yliopistossa. Olen joskus pohtinut uskonnon, psykologian ja filosofian opintoja. En kuitenkaan taida jaksaa sukeltaa niin syvälle mihinkään noista. Elämänkatsomustieto voisi olla mukava raapaisu kaikkien noiden kiinnostavien aiheiden pintapuoliskoilta. Tänä vuonna olen nauttinut uskonnon ja yhteiskuntaopin opettamisesta eri ryhmille juuri siksi, että niissä oppiaineissa pääsee kovinkin lähelle oppilaiden arvomaailmaa ja ajatuksia. Elämänkatsomustieto olisi varmasti hyödyllinen oppiaine tässä uskontoja maton alle lakaisevassa maailmassa. Tässä moninaisuuden maailmassa voisi muutenkin olla ihan hyvä, että alakoulussa olisi vain yksi, kaikille yhteinen tunnustukseton katsomusaine, jonka puitteissa voitaisiin opiskella ne ympäripyöreät asiat, joita uskonnossa enää nykyään saa "opettaa". Kurkistaen tietysti "tunnustuksetta" myös kulttuurisesti meille tärkeiden uskontojen sisältöihin. (Pidätän oikeuden muuttaa mielipidettäni tämän suhteen. Sillä olen kyllä uskonnonopetuksen puolustaja, myös tunnustuksellisen. Tämä nyt oli tällainen nopeasti sanoiksi pukeutunut ajatus.)

Mitä sanotte, olisiko taktisesti, teknisesti, voimavarallisesti tai ihan vain jostain muusta näkökulmasta hyvä vai huono idea? Ymmärtääkseni elämänkatsomustiedon opinnot pystyisi suorittamaan omalla aikataululla ja etänä, essein ja tentein. Eli mikäli kävisi niin, että uusi koulu vetäisikin opettajia enemmän, kuin mitä tällä hetkellä luullaan, ja pääsisinkin töihin sinne, niin pystyisin ehkä samalla opiskelemaan itselleni sopivalla tahdilla. Tai voisin siirtää (tai lopettaa) kurssien suorittamisen tuonnemmaksi. Vai voisinko? Miten se menee? Yhdessätoista vuodessa olen tunnetasolla ehtinyt unohtaa, että vihaan opiskelua. (Tietoisella tasolla muistan kyllä vannoneeni, etten ikinä enää tee tenttejä.)

Ottakaa kantaa. Tsempatkaa, antakaa pureskeltavaa tai torpatkaa idea perustellen se pointeilla, jotka olen unohtanut.

Vuoden päästä tähän aikaan?

Ohoh, blogi jää koko ajan pidemmiksi ajoiksi ilman huomiota. Sama tilanne on kyllä kaiken somen kanssa, siis siltä osin, että mitä itse kanaviini päivitän. Seuraan kyllä muiden touhuja, mutta oma arki jää jakamatta.

Töissä on mennyt kaksi viikkoa ihan ihanan hyvin. Olen nauttinut, olen saanut ohjat hyvään otteeseen, löytänyt kuin taikaiskuina toimivia keinoja, rentoutunut itsekin ja saanut luokan rentoutumaan. Olen saanut OPETTAA, kurinpidon jäädessä koko ajan entistä pienempään rooliin. Ja olen kuulkaa nauttinut siitä OPETTAMISESTA.

Samalla olen tajunnut, että monestakin syystä johtuen ensi vuonna on luvassa muutoksen vuosi. Ensinnäkin nykyinen kouluni lopettaa toimintansa ja jo se takaa muutoksen. Samalla, kun se tuntuu kaukaiselta ajatukselta, on tuleva muutos kuitenkin jo koko ajan jollain tavalla arjessa läsnä. Kaipaan jo valmiiksi luokkaani. Toisaalta iloisesti kutkuttaa (ehkä harhainen) ajatus mahdollisuuksia pursuavasta maailmasta. Voisin ensi syksynä tehdä vaikkapa seuraavia asioita, ja näiden välillä on varmasti aloitettava jonkinlainen pohdinta jo tässä vaiheessa:

1) Voisin hakea töitä ympäri maakuntaa. Kokeilla uusia tuulia. Kotikaupunkini työllisyystilanne tulee kiristymään koulujen vähentymisen myötä ja meille määräaikaisille tuskin löytyy varmuudella töitä. Jos haluan pelata taloudellisesti varman päälle, on avoimia paikkoja alettava katsella heti hiihtoloman aikoihin.

2) Voisin rohkeasti luottaa siihen, että kevään ja elokuun välillä tulee tapahtumaan yllättäviä muutoksia kaupungin opettajakunnassa, ja muihin hommiin sitoutumattomana voisinkin äkkiä hypätä siihen elokuussa liikkeelle lähtevään junaan muiden pätevien hakijoiden suunnattua jo toisaalle hommiin.

3) Jättäydyn suosiolla "sijaislistoille". Tekisinkin ensi vuonna rennosti sijaisuuksia sieltä täältä, pitäisin kalenterin väljänä, välttäisin wilma-tunnukset, arvioinnit, asiakirjojen laadinnan ja muun, kunhan vain sijaistaisin. Ei yhtään hullumpi, vaan suorastaan leppoisahko ajatus.

4) Tekisin kunnon irtioton ja opiskelisin jonkin kaksoispätevyyden ja nostaisin sen myötä palkkaluokkaani. (Ja kituuttaisin siis vähintään vuoden palkatta opiskellen...?) Vinkkejä tämän idean käytännön toteuttamiseen perhe-elämän ohessa, ainevalintaan ja opiskelupaikkaan?

5) Tekisin jotain Ihan Muuta. Mitä? Opiskelisin ihan muuta alaa? Mitä? Ja miksi? Tekisin jonkin muun alan töitä? Mitä?

En tiedä, onko toiveajattelua, realistista ajattelua vai kauhuskenaario, että luultavasti kohta 2 toteutuu, ja vuoden päästä naureskelen tutun arviointikeskustelurumban ja loppuunpalamisen lomasta näille lennokkaille ajatuksilleni. Mutta jotenkin raikasta on jo näillä ajatuksilla leikittelykin. Ehdota sinäkin, mitä voisin tehdä tulevana elokuuna!

Identiteettikriisi, askel eteen päin.

Voihan taas identiteettikriisi!

Millainen ope minä olen?

Millainen äiti minä olen?

Millainen vaimo minä olen?

Millainen ihminen minä olen?

Viimeviikolla kaahasin liikenteessä parin auton ohi kiukuspäissäni, kun olivat liian hitaita. Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelin, että "Väistäkää nyt, nyssyt, minä olen varmastikin teitä vanhempi, viisaampi ja oikeammassa." Ymmärsin toki, että tuo äkäinen ja oikeuttava ajatukseni johtui ehkä nälästä, kiireestä tai ärsytyksestä. Mutta vähän alkoi naurattaa. Että nytkö oikeasti olen valmis ajattelemaan, että minullakin on oikeuksia ja minäkin voin seistä omien ratkaisujeni (kuten ohi kaahaamisen) takana jämäkästi. Ja etteivät kaikki muut kuskit liikenteessä ole automaattisesti minua tärkeämpiä tai parempia. Pikku juttu, mutta itselleni taas uusi oivallus. Ettei ole varmastikaan väärin ajatella, että kyllä minäkin osaan ja tiedän ja pystyn.

Mulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia sanoa töissä tai elämässä, että "En osaa, olen tuossa huono, joku muu on varmasti mua parempi jne". Mutta siinä on ollut haastetta, että osaisin sanoa, että "Tiedän, mitä teen, osaan hommani, tässä olen hyvä ja tuossa olen oikeassa". Ei toki  kotona ole ollut sekään vaikeaa, sen tässä heti alleviivaan vielä erikseen, ennen kuin ruokakuntani jäsenet (lapsuudenaikaiset, tai nykyiset) ehtivät kuittailemaan.

Näitä pohdin. Uskon, että vähän saatan taas aikuistua. Ehkä tämä on ammatillinen identiteettikriisi tällä kertaa lähinnä. Onko mitään vähemmän negatiivista sanaa, kuin "kriisi"? Uskon vahvasti, että tällainen "kriisi" on tärkeän askelen ottamista kohti seuraavaa päivitettyä versiota itsestäni. Positiivinen kriisi.

Itsekästä vai epäitsekästä?

Viikot ovat olleet kiireisiä. Meillä on ollut oikeastaan jokaisena arki-iltana joko toisella aikuisella menoa tai sitten koko perheellä. Välillä en ole ehtinyt näkemään lapsia juurikaan koko päivän aikana.

Siksi tunnen piston sydämessäni, kun lauantai menee näin: Minä teen kotona rästihommia (töitä, siviilin rästejä, mankelointia ja myönnettäköön, myös rentoudun) ja lauantaireissu tehdäänkin ilman äitiä. Tunnen huonoa omaa tuntoa, ettei tähän päivään tullut perheaikaa. Se pisto johtuu varmastikin siitä, että valitsin tämän itse. Samoin, kuin valitsen työpäivän jälkeen jäädä nysväämään työmaalle. Eihän sielläkään oikeasti koskaan tule valmista, niin kuin ei täällä kotonakaan.

Hmph.

No, nyt täytyy ajatella, että rauhallinen, edes vähän todo-listaa lyhentänyt, seesteinen ja siisteyttä näkevä äiti on hyvä äiti. Ettei tämä olisi ollut nyt pelkästään itsekäs valinta, vaikka monen tunnin hiljaisuutta rakastankin! Eihän? Eikö? Joo.

Mankelikaappi odottavine lakanoineen todisteeksi itselleni siitä, että oli hyvä jäädä kotihommiin!

Vihaan olla vihainen

Viikonloppu on ollut runsas. Se on hyvä sana. On ollut liian pitkäksi venynyt perjantain työpäivä, hauska kaupungin työntekijöiden yhteinen juhla oman työporukan ja miehen kanssa, vierailua mummolassa isolla porukalla, lauantai-illan Huumaa kotosalla ja partiopuuhia sunnuntaina. Kaikenlaista, runsasta, mukavaa.

Tänään ajatukset on taas huomaamatta hiipineet työmaalle. Jo ajatuskin vie voimia. Tiedän nyt, että tarvitsen tällaisen työn tekemisen tueksi jutteluapua. Sain teiltä ystäviltä sopivan monta siihen liittyvää vinkkiä ja neuvoa viimetekstin jälkeen. Kiitos niistä. Yritin jo viime viikolla varata aikaa, mutta paikka oli mennyt kiinni. Siksi kirjoitan sen tähän, etten pääse ensi viikolla unohtamaan.

Silmiin on osunut tekstejä ja ajatuksia vihasta tunteena. Sitä olen itsekin pohtinut. Olen joutunut olemaan ankara ja armoton ja mulla tulee siitä kauhea olo. Inhoan olla vihainen ja pidän sitä negatiivisena ja ehdottoman välteltävänä tunteena. Varsinkin kodin seinien ulkopuolella. Monesti olen törmännyt siihen teoriaan, että vihan pohjatunne on pelko tai häpeä. Itselläni se on kuitenkin (niin vauva-, kuin työvuosien kiukuissa) ollut turhautuminen: En hallitse tilannetta, ja ahdistun ja turhaudun, kun en saa vaikutettua asiaan. Kappas, nyt vasta tajusin, että onhan se tavallaan juurikin kontrollin menettämisen pelkoa. En ollut hoksannutkaan.

Nuo artikkelit ovat kuitenkin kertoneet, että sen vihan tunteen avulla voi valjastaa piilevät voimansa käyttöön. Ja että vihan tunteiden peittely on oikeastaan sitä, että ei anna itsensä käyttää kaikkea mahdollista kapasiteettiaan. Ei anna niiden luonnonvoimien tulla, vaikka tilanne niitä selvästi vaatisi.

Tässä mulla on opeteltavaa. En tiedä, miten saisin kiukkua pidettyä työkalupakissani sellaisena välineenä, ettei sen käyttö aina saisi mut ahdistumaan ja häpeämään. Tietty sekin, etten sitä usein ole käyttänyt (paitsi perheen kanssa joo...), johtaa siihen, että olen kömpelö sen kanssa. Ihan tärisen, jos joskus kiukku ottaa vallan ja ärjähdys tulee sydämestä asti. Se tuntuu niin inhottavalta ja pelottavalta ja kauhealta, että mielelläni välttelen sitä.

Miksi ajattelen, että vihaisuus ja suuttuminen on heikkoutta ja huonoa? Onko väärin ajatella, että asiat pitäisi aina pystyä ratkaisemaan rauhallisesti, ymmärtäen ja järkevästi? Onko ok suuttua ja onko ok näyttää, että suuttuu? Ja ennen kaikkea: Mistä voin olla varma, että voin luottaa itseeni vihaisena? Etten sano tai tee jotain tyhmää?

Auttakaa mua näissä ajatuksissa eteenpäin!