Identiteettikriisi, askel eteen päin.

Voihan taas identiteettikriisi!

Millainen ope minä olen?

Millainen äiti minä olen?

Millainen vaimo minä olen?

Millainen ihminen minä olen?

Viimeviikolla kaahasin liikenteessä parin auton ohi kiukuspäissäni, kun olivat liian hitaita. Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelin, että "Väistäkää nyt, nyssyt, minä olen varmastikin teitä vanhempi, viisaampi ja oikeammassa." Ymmärsin toki, että tuo äkäinen ja oikeuttava ajatukseni johtui ehkä nälästä, kiireestä tai ärsytyksestä. Mutta vähän alkoi naurattaa. Että nytkö oikeasti olen valmis ajattelemaan, että minullakin on oikeuksia ja minäkin voin seistä omien ratkaisujeni (kuten ohi kaahaamisen) takana jämäkästi. Ja etteivät kaikki muut kuskit liikenteessä ole automaattisesti minua tärkeämpiä tai parempia. Pikku juttu, mutta itselleni taas uusi oivallus. Ettei ole varmastikaan väärin ajatella, että kyllä minäkin osaan ja tiedän ja pystyn.

Mulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia sanoa töissä tai elämässä, että "En osaa, olen tuossa huono, joku muu on varmasti mua parempi jne". Mutta siinä on ollut haastetta, että osaisin sanoa, että "Tiedän, mitä teen, osaan hommani, tässä olen hyvä ja tuossa olen oikeassa". Ei toki  kotona ole ollut sekään vaikeaa, sen tässä heti alleviivaan vielä erikseen, ennen kuin ruokakuntani jäsenet (lapsuudenaikaiset, tai nykyiset) ehtivät kuittailemaan.

Näitä pohdin. Uskon, että vähän saatan taas aikuistua. Ehkä tämä on ammatillinen identiteettikriisi tällä kertaa lähinnä. Onko mitään vähemmän negatiivista sanaa, kuin "kriisi"? Uskon vahvasti, että tällainen "kriisi" on tärkeän askelen ottamista kohti seuraavaa päivitettyä versiota itsestäni. Positiivinen kriisi.

Pääsiäinen eristyksissä ja muuttolintuja

Meidän pääsiäinen on mennyt toistaiseksi aika tylsästi. Erään mahatauti on vienyt energiaa rajusti muiltakin, kuin vain sitä sairastaneelta. Vähän hämmentää, että tauti ei ole tarttunut muihin ja että se kestää niin kauan. Yritän olla maalaamatta muuta, kuin helpotuksen huokauksen, jos vain yhdellä potilaalla selvitään. Ensi viikkoon ei oikein mahtuisi tautia...

Oon itse ollut väsynyt. Toisaalta oon nauttinut totaalisesta tekemättömyydestä ja siististä, valoisasta kodista. Toisaalta tuntenut huonoa omaatuntoa pelkästä laiskottelusta ja siitä, etten oo jaksanut nauttia ulkona kesän tunnusta. Ajatukset on kulkeneet muutenkin aika jyrkkien mutkien kautta pari päivää. Isän peräkärry on meillä lainassa ja tuijotan sitä ikkunasta vähän väliä. Olisin voinut lähettää sen metsässä kuvaamani äänivideon isälle. En halua googlata linnunääniä. Haluan kysyä isältä. Sen tiedon lisäksi, että google vahvistaa tutun kevätlaulun mustarastaan ääneksi, olisin kaivannut kokemuksen yhteisen intressin jakamisesta. Se isälle lähetetty videoviesti olisi kertonut, että "Tulit mieleeni tästä hetkestä, haluan jakaa tämän sun kanssa. Haluan sun olevan ylpeä musta (vaikken heti varmuudella tunnistanutkaan tätä klassikkolaulua) ja iloinen siitä, että lapsena lahjaksi antamasi lintukirja elää mussa yhä. Kiittää siitä, että huomaan luonnossa jotain samaa, mitä sinäkin olisit huomannut. Ollaan vähän samanlaisia, ja musta se on kivaa."

Sitä ne viestit on ennenkin tarkoittaneet, vaikka ne on olleet muodossa "Voisko tää olla suopöllö? -Ei, taitaa olla lehtopöllö."

Äh... No, suren nyt vähän, ja sitten taas jatkuu. Kevät on ihana ja tervetullut. Odotan tosi vilkasta lintukevättä takapihalle. Keittiön pöydällä pesintä on jo alkanut:

Pääsiäislinnunpoikaset ovat kuoriutuneet!

Yllättävän mukava viikko ja yllättäviä ajatuksia

Hiihtolomasta oli ensin vaikea palata työkuvioihin. Arki on kuitenkin ollut mulle kiva. Oon taas nauttinut työstäni. Erityisesti kohtaamisista, joita viikkoon on mahtunut rutkasti laidasta laitaan. Niin monenlaisia ja niin monen aikuisen ja lapsen kanssa. Tärkeitä hetkiä, vaikka joskus vaikeitakin, ja toki usein mietin, että menikö syteen vai saveen vai jotenkin edes parempaan päin.

Erään iloisen päivän aikana ajattelin, että 1) Haluaisin pelaamaan sulkkista vapaa-ajalla 2) Haluan päästä ratsastamaan ja 3) Oispa kiva päästä laulamaan stemmoja.


On hauska huomata, että mieli on koko ajan valmiimpi omien uusien (ja vanhojenkin) puolien aktivoimiseen. Monta vuotta oli sellaista ei-mitään-ylimääräistä-kiitos. Nämä simppelit ajatukset ilahduttavat mua jo sellaisinaan, vaikkei niistä edes mikään pääsisi konkretisoitumaan lähiaikoina.

Viikonlopun kunniaksi ajattelin irtiottaa Keskimmäisemme kanssa. Lastenvälinen kemia on ollut niin räjähtävää, että sitä pitää vähän pilkkoa ottamalla palasia hetkeksi toisistaan erilleen.

Kuinka mulle käy arjessa?

Syysloma tuli ja meni. Kaikki suunnitelmat peruttiin, ja onni oli, että viikko oli käytettävissä lamaantumiseen, miettimiseen ja Mummolassa olemiseen. Huomenna pitäisi mennä töihin, mutta huomaan tuntisuunnitelmien tekemisen sijaan lähinnä tuijottavani seinää. Aiempi voimaantunut olotila on vaihtunut pakokauhuun siitä, että miten jaksan arvioinnit, asiakirjat ja muut ennen joulua puskevat projektit ja koulutukset. Tai edes arjen. Muisti ei toimi. En tiedä, mitä tein eilen, eikä mitään hajua siitä, mitä pitäisi tehdä huomenna.

Toivottavasti arki ottaa mut armollisesti mukaansa, ja rintaan mahtuisi muutakin, tuin tukalaa painetta, huolta ja kaipuuta.

Sukelsin hetkeksi metsään turvaan. Keltaiset lehdet makaavat voimattomina maassa. Ostin viime talvena nilkkapituisen, mustan villakangastakin. Se on ihana. Yritän nyt käyttää sitä paljon saadakseni muitakin muistoja ja mielikuvia siihen liittyen, kuin hautajaiset kahden viikon päästä.

Kotisohvaprovinssi ja Kotisohvapride

Mulla on tänään ollut tunne, että mun pitäisi olla jossain muualla, kuin missä olen. Olen siis kotona ja poden leirin- ja reissunjälkeistä uuvahdusta, jota lapset tietenkään eivät pode. Tiedätte yhtälön. Lisäksi mies on Provinssissa, joten takkuan tätä päivää väsyissäni yksin, ja olen ajoittain kateellinen muuallaolijalle. Anatude ja pari muuta bändiä vähän olisivat houkutelleet. Tytöt tosin järjestivät kotifestarit, joita toinen kutsui Probinssiksi ja toinen Prominskiksi. On ollut tanssiesityksiä ja rannekkeita sun muuta.

Lisäksi olen somesta ja tv:stä seurannut pride-huumaa. Sekin näyttää festarilta, jonka tunnelmasta olisi kiva nipistää itsellekin palanen. Ihanan värikästä ja iloista väkeä ja kiinnostavia, ajatuksia avartavia tarinoita.

Tuntui tarpeelliselta rummuttaa pari tahtia "homorummutusta" kotisohvaltakin. Tällä kertaa se kuuluu näin: Uskaltakaa katsoa homoutta ja muuta erilaisuutta. Uskaltakaa kysyä, puhua, ottaa selvää ja kohdata avoimesti. Mitä enemmän ja lähempää sitä tutkii, sitä vaikeampaa siinä on nähdä yhtään mitään väärää. Se "erilaisuus" onkin lopulta aika samanlaista. Tai paremminkin niin, että kaikissa meissä on vieruskaveriin verrattuna jotain samaa ja jotain erilaista. Homous määrittelee ihmistä lopulta hyvin vähän. Love is love, peace, ja antaa kaikkien kukkien kukkia.

Noin, homokannanotto taas tehty.

Virkattu kukkaniittyliina

Instagramissa osui silmiin kukkaliina, ja siitäpä taas lähti liikkeelle maaninen inspiraatio. Mr Pii oli nyt sitä mieltä, että käsityöprojektit tekee mut kiukkuiseksi, kun jään niihin totaalisesti jumiin. En pysty normaaliin elämään projektien lomassa. Ja tottahan se on. Varsinkin, kun on kyse tällaisesta freestylevirkkauksesta, jossa ideoita pulppuaa jatkuvasti ja haluaisi kiirehtiä seuraavaan ideaan vielä edellisen kukan ollessa puolivälissä. Siispä jatkossa puikoille tai koukulle vain jotain aivotonta ja epäinspiroivaa posottamista.

Tähän liinaan käytin tällä kertaa oikeasti pelkästään jämälankoja. Olin oikein sekakäyttäjä: nallea, seitsemääveljestä, merinoa ja puuvillalankoja. Pikkukukkia lukuunottamatta kaikki ovat erilaisia keskenään, ja ruminakin pitämäni pääsivät mukaan. Liina päätynee terassille ja saa luvan toimia halutessaan vaikka pannunalusliinana.

Pohdin tämän värkkäilyn myötä yhteisöllisyyttä ja yksilöllisyyttä. On jäänyt mieleen pyörimään, kun silmiin osui erään toisen ajatuksia siitä, miten oma erilaisuuden tunne on vaikuttanut kokemukseen ulkopuolisuudesta ja ryhmiin kuulumattomuudesta. Itse en ole osannut (onneksi) noin ajatella. Olen aina kokenut olevani osa porukkaa juuri sellaisena, kuin olen. Siis en toki kaikissa porukoissa, mutta riittävän monissa.

Kaunis yhteisöllinen harmonia (sekä virkatussa kukkaliinassa, että elämässä) syntyy siitä, että yksilöissä on jotain yhtäläistä ja jotain erilaista verrattuna muihin ympärillä oleviin. Eikä tarvitse olla täydellinen. Jokaisessa on joku silmukka vähän vinksallaan.

Minun nimikkokukkani on tuo sinivalkokeltainen. Mikäs sinun? Jos kerrot, niin saan vielä sinusta vielä yhden mukavan muiston tähän liinaan. Yhteisöllisyyspohdinta- ja virkkausmaniamuiston lisäksi.

Rimmaavat siskokset

Onko teillä ihmisiä, joiden kanssa tavatessanne usein mätsäätte yhteen? Meillä on siskojen kanssa useita kertoja mennyt hyvin hilpeästi yksiin. Toisista tietämättämme ollaan vanhemman pikkusiskon kanssa ostettu paljon samoja vaatteita ja esimerkiksi parit samanlaiset kengät.

Muistini mukaan ensimmäinen tällainen aikuisiän tahaton samistelusattumus kävi, kun menin joskus silloiseen Siskolaan Tampereelle. Tavattiin ostoskeskuksessa. Molemmilla oli jalassa ne samanlaiset Sievin maiharit, farkut, tumma saman mallinen villakangastakki, johon kiinnitettynä kummallakin samanlainen kukkakoriste ja reput selissä. Oliko peräti tukkakin molemmilla sivuletillä? Veikkaan, että ohikulkijakin olisi saattanut tunnistaa meidät sisaruksiksi. Silläkin kertaa.

Nyt, kun pienempikin pikkusisko on kasvanut aikuiseksi, on hänkin liittynyt sattumasamistelukuoroon. Lankakerhossa rimmataan useinkin, ja yhdellä kerralla otettiin oikein kuvatodistusta: Kaikilla kun oli niin sopivasti yllä paidoissa, takeissa ja repuissa yhdistelmiä kirkkaista pääväreistä ja vihreästä.

Tänään tavattiin yhdessä tapahtumassa ja taas rimmattiin: tummien housujen parina oli jokaisella tennarit ja tennareidensa värinen yläosa. Aika hauskaa. Simppelisti samanlaista. En tiedä, olisiko kukaan muu sadasta paikalla olleesta rimmannut kanssamme samoin. Tai ainakin on hauska ajatella ja vahvistaa omaa kuvitelmaa, että meillä olisi jotain telepaattista tai muuta jollakin kutkuttavalla tavalla mystistä samankaltaisuutta, mikä ohjaa pukeutumaan toistemme tavoin.

Onko teillä rimmaavia kavereita tai siskoja? Kertokaa, millaisia asusattumuksia teille on käynyt?

Iloisia raitoja - virkattu peitto

Silmiini osui joku aika sitten ihan huikean ihana sateenkaarenvärinen jämälankapeitto (jota en nyt millään enää onnistunut jäljittämään). Siitä inspiroituneena aloin muistaakseni samana iltana hommiin. Huolimatta siitä, etten tarvitse yhtäkään peittoa enää, eikä mulla todellakaan ole kahta kiloa "jämälankoja". Toki sain pari nyttyrää omankin kopan pohjalta tähän uppoamaan, mutta monen monta kerää ostin työn edetessä ihan vain tätä varten.

Mainitsin terassipostauksen yhteydessä puutteellisen kykyni "nähdä sieluni silmin". Tämänkin värityksen näin ja suunnitelin niiden sijaan Photoshop-avusteisesti. Keksin laittaa värikkäiden raitojen väliin mustasta valkoiseen liukuvärinä harmaan kautta vaihtuvaa raitaa. Tuli mun mielestä aika veikeä näin! Nautin tehdessä värien miettimisen ja miettimättömyyden tasapainosta. Valmiista peitosta löydän kivoja mielleyhtymiä, joita tehdessä tuli:

Kummipojan värit, juhannusruusu, lapsena virkkaamani laukku, mummini tekemä neulepaita lapsuudesta, voikukka, inhokkiväriyhdistelmä, eskimojäätelöpuikkopaketti, mökkijärven horisontti...

Kun peitto kasvoi, sen alla oli ihana lämmitellä virkatessa. Vähän alkoi välillä väsyttääkin. Yhtenä yönä totesin jossain vaiheessa keltaista raitaa, että silmät on olleet kiinni jo puolen kerroksen ajan. Aamulla kävin läpi, että ihan siistiä olin unissani tehnyt, joskin lopettanut viisi silmukkaa ennen reunaa. En ikinä täysissä järjissäni tekisi niin!

Hieno peitto tuli, tykkään! Joka puhutteli heti valmistuttuaan: elämässä ilon raidat ovat ihania sekä synkkää, että valoisaa taustaa vasten. Ilo on aina iloa. Peiton koko on n. 120 x 180. Mutta mihin ihmeessä tämän laitan, ja milloin pystyn katsomaan tätä miettimättä, miten kalliiksi tämä tuli? Paitsi äh, on tämä niin ilostuttavan värinen ja kokoinen, että on ehdottomasti hintansa väärti. Mutta sitäkin todellisempi ongelma: mitäs ihmettä mä nyt virkkaisin tai neuloisin lomailtojen ratoksi?

Kivaa kiirettä ja keltaiset koristeet

Tämä viikko on ollut erikoinen. Jotenkin niin vauhdikas, että aloin jo miettiä, että oonhan varmasti muistanut mennä kaikkina päivinä töihin. Torstaina oli vasta ihan alkuviikko-olo. En ole ehtinyt pysähtyä oikeastaan ollenkaan ja on ehtinyt tapahtua paljon. Välitunnitkin on mennyt kahvittelun sijaan kuunteluita ja puhutteluja pitäen ja ympäri koulua juosten. Oon käynyt hyvällä tavalla ylikierroksilla, mutta nolostellut sitten sitä, että välillä kiljun riemusta hallitsemattomasti tai muuten vain sekoilen överisti ja tilanteeseen sopimattomasti. Mutta toisaalta muistan hämärästi, että sellainen olin 10 vuotta sitten. Ja tykkään olla sellainen, vaikka sitten joskus nolottaakin.

Outoa, miten isoja lapset on: yksi räplää tuolla kaverinsa kanssa tietokonetta. Keskisisko lähti hakemaan naapuria leikkimään. Patistin pienimmän pukemaan sillä aikaa ja odottelin "Äiti auta!" -huutoja. Kun tajusin sen jo menneen pihalle, arvelin löytäväni sen sieltä ilman ulkovaatteita, kenkiä tai/ja pipoa. Mutta väärässä olin, siellä se jo nökötti kivellä ihan oikeissa ulkovaatteissa syömässä lunta.

Lasten puuhatessa omiaan saan itse aloittaa viikonlopun rauhallisella kahvitauolla. Mr Pii on viikonlopun reissussa ja meillä on luvassa kyläilyä, kaverisynttäreitä ja menottelua. Viipotusviikon väsy vähän kummittelee mielessä ja ajatukset sekä aikaisista aamuista että iltavilleistä jännittää jo valmiiksi. Mutta onneksi on valoa, kukkia ja muutama keltainen pääsiäiskoriste piristämässä.

Mikä on parasta, mitä ihminen voi tehdä itselleen?

No tietenkin aurinkosateenkaariraitavillahousut!

Ennen villahousuesitelmää kerron käsityöaiheeseen liittyen pari seuraavaa lankakerhoaikaa. Peräti kaksi kerralla, koska unohdan niistä aina nykyään infota. Eli keskiviikot 25.10. ja 8.11., tervetuloa uudet ja vanhat lankailijat!

Mutta takaisin pöksyihini: jotain piti alkaa neuloa, kun syyslomaillat  meinasi mennä ihan naposteluksi vain! Tällaiset langat löytyi kaapista ja siitä se ajatus sitten lähti.

Tosin turkoosi-pinkki raitalanka loppui kesken ja lähetin viestin äidille ja siskolle, josko heiltä löytyisi kaapista tätä, mitä kaupoista enää ei löytynyt. Ja totta kai löytyi! Oli kuulemma niin karmean väristä, ettei Muori ollut keksinyt siitä mitään neulottavaa.

Housut neuloin ylhäältä alas päin. Laskin ensin kokonaismäärän silmukoille vertaamalla vyötärönympärystä koetilkkuun. Ajatuksenani oli mukailla ompelussa käytettävää housun kaavaa, ja niinpä lisäilin silmukoita intuitioni mukaan työn edetessä. (Kokosin tähän kuvan, joka havainnollistaa hiukan...)

Yläreuna piti saada viistoksi, joten aloitin luomalla 20 silmukkaa. Puikon päässä lisäsin aina 10 silmukkaa, kunnes kokonaismäärä oli haluttu. Toki viistotus olisi saanut olla jyrkempi, esimerkiksi 7 silmukkaa joka puikon päässä (?).  Lisäksi lisäsin keskisaumaan pyllyn puolelle joka 8. kerros yhden silmukan.

Niin ja hei, muistathan tehdä toisen lahkeen peilikuvana!

Haaraa lähestyttäessä tein jyrkemmän mutkan takapuolelle ja loivemman etupuolelle (olisiko ollut takapuolella +1, +1, +1, +1, +1, +2, +3, +5 ja etupuolella +1, +2, +3, +5) niin, että viimeiset 5 silmukkaa lisättiin peräkkäisillä kierroksilla. Eli että valmistuivat yhtä aikaa. Eli siis takapuolen puolella aloitin lisäykset aikaisemmin. (Eli eli eli. Pääsisin varmaan johonkin käsityölehteen toimittajaksi, vai mitä luulette?) Sitten siirsin silmukat pyöröpuikoille ja aloin porhaltaa lahkeita alas päin. Lahkeita kavensin 2 yhteen joka 8. kerroksella sisäkeskisauman molemmilta puolilta. Laskin siis nilkan silmukkamäärän ja tuon suljetuksi neuleeksi yhdistetyn kohdan silmukkamäärän erotuksen, jaoin kahdella (koska kavensin aina kahdesti samalla kierroksella) ja tulon jaoin jalan pituudella. Selvittääkseni siis, että monenko sentin/kierroksen välein pitää suunnilleen kaventaa.

Ompelin lahkeet yhteen ja keräsin vyötäröltä silmukat kuminauhakujaa varten. Sitä posottelin sopivan verran, käänsin, ja ompelin sisäpuolelle kiinni ja pujottelin kuminauhan sisään.

Noin. Valmis. Ja instagramista näitte kenties, kuinka tanssitti uusissa pöksyissä! Hirmuhyvät muuvit, niin kuin aina...

Langat:
Novitan 7 veljestä
- Polaris (pinkki-turkoosi),
- Aurora aurinko ja
- valkoinen.
Menekki yht. n. 400 g.

Sekavaa, eikö? Sori. Tämän ei ollut nyt tarkoitus olla aukoton ohje vasta-alkajalle, vaan lähinnä ajatusvinkkejä niille, jotka olitte samanlaista pöksyprojektia pohtineet ja osaatte hahmottaa näitä jo vähän vanhastaan. Ja muistiinpanoiksi itselle, mikäli tahtoisin tehdä uudet villapöksyt. Niinkin saattaa käydä, koska nämä ensipakkasetkin käyvät sietokyvyn päälle jo sen verran tiukasti.

(Kuvaajana oli ekaluokkalainen, kuvattava jorasi levottomasti ja kamera alkaa olla aika nuhjuisessa kunnossa. Mutta ei haittaa. Olkoon.)

Vilukissan villasukat

Edelliset villasukkaparit lähtivät maailmalle kulkematta Päikkäreiden kautta. Nämä taitavat olla täällä nyt jäädäkseen. Ovat nimittäin mun hytikylmille kintuille niin lempeät. Ja jostain syystä oon myös hinkunut jonkin aikaa lyhytvartisia sukkia valikoimani jatkoksi.

Tein sukat kaksinkertaisella langalla (Nalle ja 7 Veljestä) ja ihan vain 1o 1n -pinnalla koko matkan. Kärjestä tein pyöreän, mikä on mun uusi lempparikärki! Tulee siisti jopa mun käsialalla, eikä jätä reikiä. Tosin näin joustinneuleessa kavennukset vähän sekaavat 1 o 1 n -tahtia, joten kärjestä ei tule ihan yhtä nätti, kuin sileässä neuleessa on.

Yksinkertaisuudessaan pyöreä kärkikavennus menee näin: Aloita kavennus, kun sukkaosa on MELKEIN riittävän pitkä (ainakin 2 tai 3 pienintä varvasta piilossa, varsinkin, jos isovarvas on kovinkin pitkä).

1. kavennuskerros: *2 yhteen, 3 oikein* (koko kerroksen ajan)
seuraavat 3 kerrosta (2.-4.) kaventamatta.
5. kavennuskerros: *2 yhteen, 2 oikein*
seuraavat 2 kerrosta (6. ja 7.) kaventamatta.
8. kavennuskerros: *2 yhteen, 1 oikein*
seuraava kerros (9.) kaventamatta.
10. kavennuskerros: *2 yhteen*
Mikäli silmukoita on (aloitussilmukkamäärästä riippuen) jäljellä n.8, vedä lanka niiden läpi ja päättele. Jos silmukoita on enemmän, niin oon vielä kavennellut kymppikerroksen mukaisesti pari silmukkaa yhteen.

En nyt tiedä, oliko tämä ihan prikulleen "oikeaoppinen pyöreä sukankärki", mutta näillä ohjeilla olen itse saanut kivan näköiset reiättömät kärjet sukkiin.

Mitäs tänne nyt tavattiinkaan kirjoittaa?

En ole osannut tuoda arkeni asioita blogiin samalla tavalla, kuin ennen. Luulen, että syynä on tuo mieliala, jonka puiminen vei täältäkin ison tilan. En hoksaa, että voin kirjoittaa muustakin. Varsinkin, kun uupumus ei enää niin vaivaa, eikä sikäli ole juuri kirjoitettavaa.

Oon neulonut ja viipottanut. Kerrottavaa olisi siis valmiista käsitöistä ja reissukuulumisista. Powerparkin suosikkilaitteista, Wanhan markin puuhista ja alennusmyyntilöydöistä. Kerrottavaa olisi myös kasvatuksellisista oivalluksista ja pulmista. Mutta jotenkin en oo muistanut, että nekin ovat tavanneet kuulua tänne Päikkäreille. Tosin nyt, kun on kyse isommista lapsista, vedän tietoisesti selkeämpää rajaa siihen, mikä kuuluu nettiin ja mitkä pohdinnat mulla on lupa käydä vain suullisissa vertaistukikeskusteluissa. Siksikin medioissa esiintyy muita lapsia tiheämmin tuo pienin pellavapää, joka ei oman arvioni mukaan voisi tehdä vielä mitään, minkä paljastuminen häntä isompana nolottaisi.

Tiedän senkin, että töiden alku laittaa taas ajatuksia sekaisin sen suhteen, mitä uskallan jakaa itsestäni. Niin on käynyt aina, kun olen mennyt takaisin töihin. Lyön hetkeksi liinat kiinni ja pelkään sanoa mitään. Mutta täällä ollaan yhä, entistä avoimempina. Ehken siis tänäkään syksynä päädy klikkaamaan blogiani piiloon.

Noin. Piti itsellekin kartoittaa, missä mennään. Teille samalla. Ehkä ne Powerpark-kertomukset ja kesäkäsityöt tulevat tänne takautuvasti, ehkä eivät. Ehkä töiden alettua hilliinnyn entisestään, ehkä päinvastoin. Pääasia, että teitä on ollut siellä taustalla tsemppaamassa ja myötäelämässä, oli meneillään mitä vaan. Pus ja kiitos.

Kuvassa kurkistus tähän päivään: Uutta sukkaa uuden lähileikkipuiston penkillä, melkein viisivuotiaan kuvaamana. Keltaista kerrakseen!

Villasukkia ja palelevia jalkoja

Mä oon taas palellut, kuin pakkasilla konsanaan. Eilen menin nukkumaan kaksissa villasukissa ja merinovillahousuissa. Sukkiin laitoin vielä ne sellaiset pikkulämmittimet. Ihan hirvittävä tunne olla niin kylmissään. Se jo ihan sattuu kaikkialle.

No, siitä pääsemmekin seuraavaan aiheeseen:

Lankakerho kokoontuu kesätyyliin extemporepäätöksellä TÄNÄÄN Siskolassa klo 18. Itselläni on punaiset villasukat puikoilla. Selvästikin noita sukkia tarvitaan täällä taloudessa jokaiseen asukokonaisuuteen mätsäävinä.

Lastenleiriläiset

Esikoisella ja mulla on tänään jännä päivä. Mennään lastenleirille. Esikoinen leireilee tällä formaatilla ensimmäistä kertaa, minä monettakymmenennettä. Jos siis saan laskea mukaan kaikki tuolla paikassa vietetyt lastenleirit, nuortenleirit, talkoot, riparit ja kuoroleirit niin leiriläisenä, isosena, kuin vetäjänäkin.  Ja nyt uudessa roolissa alle kouluikäisen leiriläisen huoltajana. (Muistan muuten omilta leireiltäni, että ne mukana olleet äidit olivat joskus oudon innostuneita ja osallistuvia. En taida silti pystyä olemaan yhtään coolimpi itse.)

Fiilis paisui eilisiltana ihan tärinäksi, kun valmistautumisen rauhoittavaan voimaan uskova poikaseni halusi tutustua leirikeskukseen netin välityksellä. Tutkittiin google mapsilla satelliittikuvia ja selailtiin leirikeskuksen sivuja. Minä suu sauhuten kerroin kaiken mieleen juolahtavan, ja paljon kyllä juolahtikin. Lapsi pyysi tarkempia kuvia "siitä ympäristöstä ja vaikka niin ku lipputangon yksityiskohdista". Ehdin jo sanoa, että semmoisia sentään en onnistu löytämään. Mutta samassa keksin instagramin (häshtäg leirikeskus) ja sieltäpä pomppasi eteen valikoima tuttuja maisemia, ihmisiä ja nostalgisia leiritunnelmia, vaikka olikin eri naamat, kuin omissa muistoissa. Ja siinäpä myös se oli heti ekojen joukossa: lähikuvassa lipputanko.

Reput on pakattu, eväinä minisipsipussit ja karkkia. Yöllinen herkkuöverioksennusvaara nyt vaan kuuluu leirielämään. Tuo vihreä laukku on ollut liki yhtä monella leirillä, kuin minäkin. Nyt pääsee pojan kassina, koska itselleni päädyin joku vuosi sitten ostamaan "aikuisten laukun" saatuani kuittailuja legendaarisesta neonvihreästä säkistäni.

Enkä malta olla sanomatta vielä tätäkin yksittäistä loistopointtia: Leirillä oli jo lapsena parasta se, että koko ajan syödään. Se on varmasti huippua nyt aikuisenakin. Wohoo!

Sateenkaaren väreissä

Toissaöisen unen ruskean kuoren sisältä paljastui paketti, jossa luki "Pikku Akselille". Eilen sain oikeastikin paketin ruskeassa kuoressa. Sieltä sisältä paljastuneessa pussissa luki unesta poiketen "Tahdon - Marika".

No, en ihan arvele tämän olleen se uneni kirje ja uutinen, jota odotin, mutta hauska sattuma silti.

Hihkuin pari päivää sitten mr Piille, että nyt niitä Neulomon Tahdon -tunikoita taas saa tilattua. Hän sitten yllätyksekseni harmistui tästä keskustelun avauksesta. Sellainen kun oli jo tilattu, ihan yllärinä. Oooh!! Häntä tympäisi, ettei ylläri ollut ylläri. Mutta mua ei, sillä olihan yllärin paljastuminenkin kiva ylläri. You know...

Ja sekin oli ihan ylläri, että paketti oli jo eilen perillä! Jipii!

Kuvat tästä ihanasta tunikasta ovat valitettavan huonoja, sillä reilun metrin mittaiset kuvausapulaiset viihtyivät kukin paikalla keskimäärin 30 sekuntia ja puolet kuvista oli nurmikkoa tai taivasta. Siksipä kuvat on pilipalipalapelia. Ajatuksella, että jospa monta huonoa yhdistämällä saisi yhden hyvän.

Tämä tunika saa mut hyvälle mielelle paitsi kannanottonsa, myös värien takia. (Ja taskujen!) Maailma kaipaa sateenkaaren värejä. Sateenkaaren värisiä unia. Lisäksi tämä saa mielen suuntaamaan työmaalle. Jos joskus muuten arastelisin värien käyttöä (harvemmin), niin töissä uskallan helposti olla räikeä. Tätä voi hauskasti käyttää molemmin päin.

Aika monessa kuvassa näkyy vain vasen silmä. Oikea on nimittäin kuuma, pullea, punainen ja meikitön. Mäkäräinen kävi istahtamassa silmäkulmassa eilen. Mua vain naurattaa, kun tuntuu ja näyttää niin pöljältä. (Instassa aamun ensimmäinen poseeraus...) Ja okei, kyllä kutina vähän ärsyttääkin.

Aahahaa! Kivasti täyteainetta silmäpussiin! Nuorentaa ja oikaisee rypyt! Pitää ohjata seuraava mäkäräinen vasempaan silmäkulmaan, niin saan parilliset, sileät silmänympärykset!

Hyvissä käsissä

Sain kuin sainkin heti eilen ajan fysiotaikurille. Vielä on paikat arkana ja superpäänsärky, mutta viimeksikin teho tupsahti pari päivää hoidon jälkeen.. Se on jännä, miten sitä kokee kierosti ylpeyttä voittaessaan kuvitellun jäykkyyskilpailun, kun ammattilainen kauhistelee lihasten lukkotilaa. Että jes, olinpas varmasti kaikkein kipein ja jäykin. Vaikka oikeastihan sen pitäisi olla noloa, että on päästänyt itsensä rapistumaan ja takkuuntumaan sellaiseen solmuun.

Mutta nyt on hyvä mieli. Oon saanut itsestäni otteen ja jättäytynyt moniin hyviin käsiin luottavaisena: kävin juttelemassa paniikista ja ahdistuksesta ammattilaiselle ja sovittiin keskustelulle jatkoa. Kävin lääkärillä tarkistuttamassa terveyden perusasiat ja mm. saamassa lähetteen fysioterapeutille. Ja nyt on sinnekin sovittu hoitosuunnitelma.

Luulen, että tästä tulee nyt näillä hyvä. Että paikat ja pää tulee hiljalleen kuntoon. Sattuipa vielä niin, että kohdalle osui odottamatta jonkinlakinlainen sielunhoitajakin sanoen asioita, joiden kuuleminen rohkaisi ja rauhoitti.

Olen monissa hyvissä käsissä. Mielialatohtorin, fysiotaikurin ja kuulemma myös Isä Kaikkivaltiaan. Mistä puheen ollen hyvää pääsiäisen aikaa kaikille!

Rentouden kaipuu

Mulla tulee tästä kuvasta mieleen järvivesi ja aurinkoinen saunailta kuvitteellisella 70-luvulle jämähtäneellä kesämökillä.

Rauhoittava mielikuva. Niskajumia se ei kuitenkaan rauhoita ja rentouta. Rintakehän puolelle levittyään se haittaa jo hengittämistä. Mutta silti en saa soitettua aikaa kehon lukkosepälle. Kun ei kukaan kuitenkaan heti ehdi, niin kuin en kyllä minäkään... (Seliseli ja valivali.)

Ei kai tässä auta kuin vähän itkeä tirauttaa. Tosin varovasti vain ja ehdottomasti nyyhkyttämättä, ettei leikkaa lihakset kiinni. Yhy-yhy. Ei auttanut. Eli ehkä kuitenkin googlaan pari fysioterapeutin numeroa.

Tulipas monta pikkupupua, ja yksi vielä kivampi ylläri!

 

Laiteltiin eilen pääsiäiskoristeita ja askarreltiin vähän värikkäitä pääsiäispupuja. Innostuksissamme tuotimme niitä aika paljon... Origamit on aika hauskoja näpräillä, taidan googlailla muitakin malleja.

Posti toi Keskimmäiselle pääsiäiskortin Serkulta. Kortissa Serkku kertoi olleensa iskän kanssa uimassa äitin ollessa omassa harrastuksessaan. Myöhemmin samana päivänä sain ilokseni arvuutella lapsiltani, että missäköhän Serkun äiti voisi juuri tällä hetkellä olla. Kun paljastui, että synnyttämässä, oli Keskimmäiseni ilme ikimuistoinen. Ajatuskulkua seuraavan lauseen takaa jouduin vähän hakemaan. Hän nimittäin silmät pyöreinä ihmetteli, että "Ai harrastaako se synnyttämistä?!"

(Hän varmaan nolostuisi, jos tietäisi mun kertoneen tästä. Eli voidaanko sopia, että tirskutaan kommentille hänen kuultensa vasta sitten, kun ymmärtää hauskuuden itsekin?)

Mutta että sellainen päivä oli meillä! Ensin syntyi kymmeniä pikkupupuja ja siihen päälle vielä lastemme toinen pieni serkkutyttö! Ihanaa!

Että jää sitten tämänpäiväinen harrastus (ei siis synnyttäminen, vaan Lankakerho) Siskolta välistä, mutta sallittakoon tällä syyllä. Itse tietenkin mietin hyviä juonia, joilla voisin ujuttaa itseni synnytyssairaalaan, jonka lähistöllä käyn iltasella harrastamassa. Yksi hyvä idea olisi esimerkiksi vauvan turvakaukalo, jonka huomasin olevan edelleen meillä lainassa. Tai siis varastossa. Pienin tyttö on selvästi hötkyilevämpi, kuin vanhempansa, jotka eivät ihan vielä arvelleet tarvitsevansa kaukaloa.

(Ja joo joo, maltan kyllä  oikeasti odottaa uuden sukulaisen näkemistä vielä hetken. Ehkä.)