Kuplin ja kihisen.

Oon yrittänyt kerryttää mun rauta- ja vitamiinivarastoja. Oon kerryttänyt myös minuutteja kotiintulopottiini. En hirveästi, mutta silti olen. Oon käynyt pitkällä, kivalla kävelylenkillä keskimmäiseni kanssa ja oon istunut keittiön aurinkoisessa nurkassa ilta-auringon kuumotuksessa. Oon pessyt hiuksiani curly girl -metodilla ja leikkinyt kuivatushuivilookeilla ja jättimäisillä korviksilla. Oon pelannut illan ratoksi esikoisen kanssa täyspitkän ja tasavertaisen Carcassonen ja todennut kuopuksen lukevan ajoittain aivan sujuvasti sanoja, joissa on hänelle tuttuja kirjaimia (A, I, E, S, N, T, O). Yhä haaveilen sulkis- ja ratsastustunneista. Vähän kuplin. Vitamiinien ja valon ansiosta ehkä? Väistyvän väsyn? Toivottavasti vuonna 2021 ei jäädä ikihorrokseen, ikuiseen talviaikaan, vaan oiskin kesä ympäri vuoden. Sitähän se uusi päätös tarkoittaa, vai ymmärsinköhän nyt ihan oikein? Höhö.

On iloa, eloa ja lokoisaakin oloa. Töissä on vaikeaa. Yritän ratkaista suurta haastetta, mutta jo on vaikeaa. Se on tuota otsikkoon nostettua kihinää. Se painaa kokonaisvointini vaakakupissa tosi paljon, mutta ilo ja valo painaa siti enemmän!

Minun Oma Nurkkani

Pelastussuunnitelman mukainen hyggenurkka valmistuu pikkuhiljaa. Hassua, kun töissä tulee yhtäkkiä kutkuttava tunne, kun tajuaa, että pääsee pian kotiin, makuuhuoneen nurkkaan istuskelemaan ilta-auringon rauhoiteltavaksi.


Ihastuin Jyskissä petrolinsiniseen nojatuoliin. Tuolin mustat jalat harmittivat, mutta onneksi keksin maalata ne kultaspraylla. Samalla sprayasin kaikenlaista muutakin: alkajaisiksi mustikanvarpuja ja kiviä. Rahi on tuolin kanssa samaa sarjaa. Tosin kävi hassusti, ja suureksi ihmettelemäni pahvilaatikon sisältä paljastui kotona neljä rahia, joista vain yhdestä olin maksanut. Varastotyöntekijä oli kantanut ostokset autooni, ja vakuutteli, että joskus tavarat tulevat yllättävän isoissa laatikoissa. Varmasti olisin viimeistään painosta tajunnut kyseenalaistaa sisällön. Ilmoitin toki virheestä heti sen tajuttuani, mutta vielä en ole saanut kolmea rahia kuskattua takaisin liikkeeseen.

Tuolin kaveriksi hankin pienen pöydän ja tavoistani poiketen jopa pari koriste-esinettä siihen. Tuo pikkulamppu, joka on pöydän reunassa kiinni, on nyt hyvin epäkäytännöllisellä paikalla. Mutta olkoon, koska kimaltelee ja on söpö.

Kasvi tarttui Prismassa käteeni jäädäkseen. Hintalappu ja nimi puuttui, mutta ihastuksissani päätin ostaa sen hinnasta riippumatta, kun oli niin komea ja erikoinen. Hinnaksi paljastui huimat 5,90 ja nimeksi peikonkämmen.

Moni sisustaja ei pidä ylpeyden aiheena säästeliäisyyttä (eli epädesignia ja mahdollista heikkoa laatua). Itsekin olin etukäteen hahmotellut tarvitsevani jo pelkkään tuoliin useampia satasia. Kävikin niin, että ihastuin halpaan, ja koko nurkkaus tuoleineen, kaikkine kuvassa näkyvine tilpehööreineen (taljaa lukuunottamatta) ja kukkineen tuli maksamaan reippaasti alle kaksisataa.

Matto varpaiden alle on vielä keskeneräinen, mutta jo projektina koristaa kivasti. Kultalanka taas käytössä, kuten huomaatte. Sohvatyyny on myös vielä sinapinkeltaisena samettikankaana keittiön nurkassa ja mahdollinen viihdeyksikkö yhä hankkimatta. Kertokaahan puolesta ja vastaan, telkkari vai tietokone? Meillä kun alkaa olla jo niin paljon telkkarinkatsojia, että kakkostelkulle voisi olla käyttöä. Toisaalta läppäri olisi sisustuksellisesti helpompi, mutta mieluummin ehkä silti kanavasurffailisin, kuin räpläisin facebookia. Mutta toisaalta ja toisaalta? Onko monikäyttöisyys enemmän hyvä, vai huono puoli? Mutta oli kumpi laite vaan, niin haaveilen sen olevan valkoinen.

Tänä syksynä...

Tänä syksynä olen sopivasti energinen. Jaksan kuormittaa itseäni työllä, ja palaudun vapaa-ajalla hyvin. Työ tuntuu useimmiten helpolta. Se kertoo voimavaroista.

Tänä syksynä olen täyttänyt kalenteria uudella harrastuksella. Musta tuli partiolainen ja koen, että teen tärkeää työtä lippukuntamme ja perheiden eteen. Se tuntuu mahtavalta ja vastuun ottaminen tästä on itselleni ylpeyden aihe.

Tänä syksynä olen ajellut paljon lähikaupunkiin. Välillä olemaan yksin, välillä siskoja näkemään, välillä Lankakerhoon, välillä viettämään kahdenkeskistä aikaa jonkun lapsistani kanssa. Se on mulle akkujen lataamista, vaikka oudolta kuulostaakin. Tarvitsen latautumiseen etäisyyttä lähiympyröistäni ja olen tyytyväinen, että olen osannut ja saanut sitä säännöllisesti ottaa.

Tänä syksynä olen välillä räjähdellyt ja rähjännyt. Silloin, kun virta loppuu yllättäen, katkeaa pinnakin ja keittää yllättävästi yli. Onneksi silti harvemmin ja ehkä vähän pehmeämmin, kuin ennen. Ei tule samanlaista pelkoa kontrollin menettämisestä, kuin heikoimmillaan tuli.

Tänä syksynä olen ottanut jo nyt liki koko talvivaatearsenaalin käyttööni. Tuplavillasukat, kahdet housut ulkoliikunnassa, kaksikerroksinen villapipo jne. Nyt istun takan lämmössä ja toivon, että jalat eivät jäätyisi enää tätä pahemmin, se kun alkaa sattua niin hirveästi liian pitkälle edetessään. Tuntuu, että kramppi pamahtaa jalkapohjista takapuoleen asti, eikä olo lämpene millään. Viime yönä nukuin lämmittimet sukissa ja käsissä. Tämä on kyllä aivan älytöntä ja jopa vähän perseestä, jos uskallan suoraan sanoa. Vinkkejä ääreisverenkierron vilkastuttamiseen?

Tänä syksynä olen neulonut monet villasukat. Pitääpä kuvata ne tännekin, kun ovat niin kivan värisiä.

Tänä syksynä olen taas haikaillut lyhyitä hiuksia. Pitäisikö?

Nyt on kuulkaas söpöä ylläriä täällä!

Jo ennen lapsia tein selväksi itselleni ja puolikkaalleni, että mikäli lapseni toivovat lemmikkiä, haluan sen heille mahdollistaa. No, nyt se vingunta yltyi meidänkin talossa ajoittaisesta krooniseksi. Suunnittelin kuvion lasten selän takana melko valmiiksi. Oikeastaan myös miehen selän takana, sillä hän ei tähän hankkeeseen halunnut osallistua. Hän ei myöskään kokenut oikeudekseen kieltääkään, vaikkei itse lemmikin kannalla olekaan.

Olin aikonut hankkia vain häkin valmiiksi Keskisen reissulta, kaupan yhteydessä olevasta lemmikkiliikkeestä. Hamsterin olisin sittemmin hankkinut muualta ja pohdin jopa, että antaisin sellaisen Keskimmäiselle (joka sitä sinnikkäimmin on pyytänyt) synttärilahjaksi. Lopulta tulin kuitenkin tulokseen, että ollessaan "jonkun oma" lemmikki saattaisi aiheuttaa ristiriitaisia tunteita lapsissa, ja esimerkiksi esikoinen ei varmasti periaatteessakaan tykkäisi "siskon lemmikistä". Sisko itse olisi saattanut pienuuksissaan ajatella, että hän puolestaan saa käsitellä "omaa" lemmikkiään miten haluaa. Enkä myöskään olisi voinut kuusivuotiasta velvoittaa lemmikin hoitamiseen, joten sikälikin tulin tulokseen, ettei sen tarvitse olla hänen tai kenenkään muunkaan "oma".

No niin, takaisin sinne Keskisen eläinliikkeeseen: Häkki lyötyi ja kävin sitten tietenkin hamstereitakin takahuoneessa kurkkaamassa, vaikken todellakaan ollut sellaisia ostamassa nyt. Kaupassa oli vain yksi talvikko, jollaiseen olin pohdinnoissani päätynyt, eikä se helpotuksekseni herättänyt mitään hinkua mussa. Kurkkasin kuitenkin toiseenkin terrarioon, jossa oli valkoinen roborovskityttökaksikko, ja ne kurkkasivat söpösti takaisin. Kyllähän te nyt tiedätte, kuinka sellaisessa sitten käy, kun joku kurkkaa takaisin... Kun sitten tunnin verran pyörittelin asiaa itsekseni tavaratalon puolella ja lopulta vein lapset kurkkaamaan otuksia myös, rakastuivat kaikki samaan kaksikkoon.

Semmoinen heräteostos siis tällä kertaa. Tosin pitkään olin kyllä yksin sitä harkinnut ja aiheeseen tutustunut, muut vain eivät tienneet. Lasten ilmeet olivat aikamoiset, kun kerroin päättäneeni, että ostetaan hamsterit. Myös oma ilmeeni taisi olla leveä, kun sitten kaupan läpi parkkipaikalle kulkiessa esittelin karkkilaatikossa vipeltäviä lemmikkejämme vastaantulijoille.

Kotimatkalla mietittiin nimiä. Sovittiin, että vanhemmat lapset saavat nimetä kumpikin yhden. Vaihtoehtoja vilisi laidasta laitaan: Saniaisenkukka-Aurinkoinen, Sunny, Makkaraleipä, Kukkaisniitty, Sukannukka, Hattara, Vaahtokarkki, Minni ja Iines, Roihu ja Kliffa, Kovis. Hyviä, ja huonoja ideoita, joiden seassa aavistuksen verran koitin ohjailla, mutten liikaa kuitenkaan. Ajattelin oman kypsyyteni mittariksi sitä, annanko heidän tosiaan itse päättää. Uskon, että annoin.

Ja saanko esitellä, perheemme tuoreimmat jäsenet:

 Ruusu ja Roihu!

Kaksi päivää on mennyt tutustuessa näihin. Lapset ovat totelleet melko hyvin käskyäni antaa otuksille päivisin unirauha ja muutenkin sopeutumisaikaa. Itse olen sitten hinkunut muiden silmien välttäessä niitä hypistelemään. Oon yrittänyt paitsi totuttaa niitä käsittelyyn, niin tietenkin myös saada niistä söpöt kuvat someen. Oon niin hinkunut päästä kertomaan maailmalle tästä perheenlisäyksestämme. Mutta ovat vain kameralle liian vikkeliä! Tänään yritin kahdessa erässä kuvata, parin minuuttia kerrallaan. Mutta kyllähän nuo nyt tällä menoa karkaavat multa vielä kokonaan, joten riittäköön nämä kuvat perheenlisäysuutisen kertomiseen.

Roborovskit ovat rotuna lukemani perusteella huonommin ihmisiin tottuvia, kuin muut hamsterilajit. Nämä ovat kuitenkin laumaeläiminä hauskoja seurata: superpieniä, eloisia, kekseliäitä ja vilkkaita. Jopa niin vauhdikkaita, että kasvatusalan ihmisenä olen vähän ehtinyt jo huolestua niiden pätkäjänteisyydestä, levottomuudesta ja kyvyttömyydestä keskittyä. (Keksinpä muuten kirjoitusvirheen myötä hienon termin.) Roihu on vähän vahvempi ja suurempi, ja juoksupyörässä rinnakkain juostessaan Ruusu, tuo täysin valkoinen, pitää perää, heittää voltin tai tippuu kyydistä. Muuten taas Ruusu on vauhdikkaampi, kuten kuvistakin näkyy. (Eli Ruusua ei juuri näy.) Molemmat ovat ilmaisseet kerran tai kahdesti tyytymättömyytensä haparoivaan käsittelyyn puremalla. Eläinkaupassa nämä elivät yksikerroksisessa häkissä, ja nyt tuntuu, etteivät innostu kiipeämään uuden häkkinsä toiselle kerrokselle ollenkaan. Harmi, kun siellä olisi kätevämpi pitää ruokia ja vettä. Pitää siis vielä kehitellä niiden asumisjärjestelyjä.
 

Ja vaikkette te vielä tienneet, että meillä on hamsteri, niin netti varmastikin tietää. Häkkivertailua on tehty jo pitkään ja tuoreimpina googlehakuina on ollut mm. "onko puuliima myrkyllistä hamsterille", "hamsteri tuoreruoka", "hamsteri raapii itseään" ja "hamsteri ei juo". Ja "hamsteri robor", kun pitää tarkistaa, että mikäs se rotu olikaan.

Että tämmöistä. Meistä tuli sitten lemmikkiperhe. (Ja mulle tuli taas uusi "oletko aina tehnyt kaiken väärin" -stressi, jonka pyrin kukistamaan pyrkimällä myös hamsterinhoidossa siihen riittävän hyvään suoritukseen.)

Lastenleirillä nostalgisoimassa

Terveisiä lastenleiriltä! Olin pikkuleiriläisen "tukihenkilönä", kuten viime kesänäkin olin. Silloin tuin konkreettisemmin, tänä vuonna riitti, että luonani käytiin välillä purkamassa energiaa ja jännitystä. Lapsi on selvästi kasvanut leiri-ikään ja nautti silminnähden olostaan.

Ihanaa, että tämä perinne jatkuu omille lapsilleni, ja että tuo nimenomainen paikka tulee heillekin rakkaaksi. Oon siellä viettänyt niin monia viikkoja monenlaisissa rooleissa. Itselleni tuottikin tällä kertaa vaikeuksia säätää oma vire sille "tukijoukkotaajuudelle", että istuinkin nyt vaivihkaa jossain siellä ihan perällä, liki piilossa. En etupenkissä hihkumassa ohjelmille, en askartelemassa tai askarteluttamassa, en roolivaatekaapilla peruukit päässäni, en laulamassa itsekeksittyjä stemmoja ja sanoja lauluihin, en kiljumassa huomionhinguissani höpsöyksiä, en nuotiopaikalla esittämässä sketsejä, en laulamassa ilta- ja aamulauluja, en antamassa ohjeita leiriläisille tai isosille, en säestämässä kitaralla, en laulamassa tosi kovaa, jotta muut pysyisivät kärryillä, en nostamassa tai käärimässä lippua, en kioskissa myyhänä, en miettimässä yömyöhään seuraavan päivän ohjelmaa, enkä lohduttamassa niitä, joille ei tule uni.

Ihana oli kuitenkin katsoa, kun muut tekivät noita kaikkia. Jotenkin jopa oppi arvostamaan entistä itseään ja muistojaan. Että mitäs kaikkea sitä teinkään ja millainen rooli itselläkin on ehkä ollut toisten elämysten muodostumisessa. (Toki mietin sitäkin, että osasinkohan mitenkään olla osissani yhtä kiitettävä, kuin tämän leirin tekijät olivat.) Kaikenkaikkiaan oli ihana olla. Oli kiitollinen mieli menneestä, nykyisestä ja tulevasta.

Tämä leiriläinen neuloi, lepäili ja teki ristikoita.

Suppailua

Meille tuli viime kesän lopulla sup-lauta. Emme sitä silloin päässeet testaamaan, mutta nyt juhannuksena sitten senkin edestä.

Ähtärinjärvi, jolla mökkimme sijaitsee, on suuri järvi, jolla usein käy kova ja kylmä tuuli. Tuulessa suppailu ei ollut erityisen rentoa, ja mukavinta kovassa aallokossa oli edetä polviseisonnassa. Mukavasti tuntui reisissä ja vatsalihaksissa, kun vastatuuleen puski itseään. Silti, jo tuon aallokkokokemuksen jälkeen olin hirveän innoissani tästä itselleni uudesta lajista.

Kun jonakin juhannusviikonlopun aamuna järvi aukesi edessämme peilityynenä, oli suppailuelämys täydellinen. Kävin lipumassa rannan suuntaisesti niilläkin paikkeilla, joissa usein unissani leikin lentämisleikkejä järven yllä. Nuo unet ovat olleet leikkisyyden, helppokulkuisen elämänvaiheen ja ilon unia. Olen lennähdellyt järvestä korkealle ilmaan ja molskahdellut takaisin veteen. Nyt oli outoa seistä tuolla unien paikalla. Jo järven pinnalla seisominen on outo, unenomainen kokemus sellaisenaan, saati seisten liikkuminen siellä.

Liikuntamuotona joku oli todennut suppailun olevan tylsistä tylsin, mutta itselleni tuo kyllä sopi hyvin. Rauhallista ja rauhoittavaa. Jalkapohjan lihakset tuntuivat tehneen töitä varsinkin ensimmäisen päivän aikana, kun meno vielä enemmän jännitti ja aallokko piti tasapainon virkeänä. Tasapainoilu muutenkin aktvioi lihaksia ihanan hienovaraisella, mutta kuitenkin kokonaisvaltaisella tavalla.

Myös lapset saivat aikaan monta sup-lautaleikkiä järven rannassa. Me isommatkin vähän kisailtiin. Nopeuskisaa poijun ympäri. En voittanut. Tehtiin myös temppuja ja plumpsahdeltiin järveen, mikä omien havaintojeni perusteella aina aiheutti kikatushepulin kaatujassa. Omat temppuni eivät vetäneet vertoja mr Piin päälläseisonnalle, mutta toisaalta ei hänkään kyennyt vaakaan, jota yrittäessäni kävin itse muutamankin kerran väliuinnilla.

Hauska, ilostuttava vempele. Suosittelen kokeilemaan, jos tulee tilaisuus.

Ihania ajatuksia kesästä ja perheestä

Kahden viikon perusteella uskallan arvella, että yhdeksi tämän kesän ihanimmista iloista nousee hitaat aamut. Lapset ensinnäkin nukkuvat melko myöhään, mutta toisaalta vaikkeivät nukkuisikaan, niin osaavat hakeutua itse aamuohjelmien ääreen. Aikuisten makkarissa heräillään pikkuhiljaa puheensorinaan ja pieniin piipahduksiin, että tulisko joku tekemään aamupalaa. Johon vastaukseksi riittää parikin kertaa uninen "joo kohta". Viimeiset kahdeksan vuotta kun ollaan herätty vapaisiinkin aamuihin vuoroissa ja oman unentarpeen kustannuksella.

Vastapainoksi tälle ihanuudelle on tullut pienimmäisen öinen rutiini kiljua hysteerisenä ja parhaimmillaan siitä toettuaan valvoa pari tuntia. Olen jäljittänyt, että huuto liittyy pissahädän tunteeseen, jota pieni ei unenpöpperöisenä kuitenkaan tunnista. On vain huono olla. Potalle pakottaminen ei tietenkään kaarella huutaessa onnistu. Toissa yönä puolen tunnin huudon jälkeen neiti sen verran rauhoittui, että myöntyi potalle. Olo helpotti ja uni jatkui kuivana ja rauhallisena aamuun asti.

Yöhuudoista huolimatta mulla on sellainen tunne tässä nyt valloillaan, että ensimmäistä kertaa äitivuosien aikana omien tarpeiden unohtamisen käyrä kääntyy toiseen suuntaan ja vapautta olla muutakin kuin totaaliomistautuva äiti tulee koko ajan lisää. Hoivaaminen ja pikkulapsivaihe on vaatinut jotenkin radikaalia muutosta luonteeseeni, ja vaikka voinkin myöntää selvinneeni siinä lopulta ihan peräti hyvin, jopa nauttineeni, niin odotukset isompien lasten vanhemmuudesta ovat korkeammalla. Aika näyttää, tykkäänkö siitä niin paljon, kuin olen kuvitellut. Mutta jo se, että nyt fiilistelen toiveikkaana, on muistiinpainamisen arvoista.

Keskimmäisen piirtämä perhekuva.

Hellepäiviä ja juomalasiparkki

 

Ollaan eletty koko viikko ulkona. Ihana kesä on yllättänyt! Mittari on kivunnut jo monena päivänä pitkälle yli kahteenkymmeneen ja ihoa kuumottaa iltaisin.

Pihalle meitä on vetänyt terassintekopuuhat. Itse olen ollut useammin vain tuijottelevana ja kantaa ottavana osapuolena miehen tehdessä kovimmat hommat. Tänään pesin takapihan puuha-aamupäivässä mattoja ja paistoin vohluja.

Sisällä leviää sotkut ja hiekka, kun käydään vain kääntymässä, sotkemassa ja evästä hakemassa. Olen yrittänyt ratkaista paria "kesäongelmaa". Ensimmäinen ratkaisu oli taas sopivien puutarhakenkien hankkiminen kaikille. Nyt on kaikille sellaiset helposti jalkaan pökättävät ja riisuttavat kengät (paitsi mulle. Yllä olevassa kuvassa oon miehen lainacrocseissa...), jottei kenellekään tule kiusausta kipaista nopeasti hiekkalaatikkokengissä keittiöön asti. Muka.

Toinen ratkaisu oli Keskisiskon kanssa askarreltu juomalasiparkki. Helteiden tultua pöytien reunat tursuavat laseja, joista juojan on ollut aikomus juoda hetken kuluttua uudelleen. Syystä tai toisesta sitä omaa lasia ei sitten kuitenkaan ole enää löydetty ja tilalle on otettu uusi. Nyt on jääkaapin vieressä lasiparkki, johon voi oman kuvan päälle laittaa vesilasin odottamaan seuraavaa janoa.

Illaksi on luvassa varmaankin monen perheen kohtaama kriisi: Suomi-Kanada -kiekkoa vai Euroviisut. Olen itse varannut telkkarin jälkimmäistä varten... Kuvitelmissani mulla olisi ollut myös katseluseuraa, mutta sitä taitaa olla turha toivoa oman talon väestä ainakaan.

Pumpernikkelipaikat

Meillä asuu rimpula, jolle on mahdotonta löytää fiksuja farkkuja tai farkkujen tapaisia. Yhdet farkkulegginsit on kuitenkin olleet täydelliset ja kovalla käytöllä reilun vuoden. Niin, että polvi on jo kerran parsittu kasaan. Nyt se ratkesi uudelleen.

Miten tyytyväinen olinkaan, kun kaapista löytyi kivat kankaanpalat ja omatekoista pitsiä pikakorjaukseen. Saa nähdä, kuinka sitten kestävät käytössä. Mutta nollabudjetilla kun taas mentiin, niin eipä haittaa, jollei kestä. Pistetään pöksyt sitten shortseiksi seuraavaksi!

Nimettiin nämä tietenkin pumpernikkelihousuiksi.

Viherkasveja ja siivouspäivä

Otettiin käyttöön joululoman alusta tuttu kikka tähän hiihtoloman ensimmäiseen iltapäivään: muu väki lähti mummolaan ja minä jäin siivoamaan. Olen tunnetusti räjähdysherkkä taitteissa (joista loman alku on yksi suurimpia, mutta jo viikonloputkin aiheuttavat välillä rajuja reaktioita). Lisäksi rentoilua tavoitellessa sotku on bensaa liekkeihin. Eli tämä oli kaikella tavalla koko perheen kannalta oikea tapa aloittaa loma: huomenna meillä vastaanottaa ensimmäisen lomapäivän rento äiti ja siisti koti.

Parin vuoden uupumus tässä taloudessa tuotti liki kymmenen tyhjää kukkaruukkua. Nyt olen selvästi voimaantunut, kun olen halunnut ottaa tieten tahtoen lisää hoidettavaa. Vihreä ja elävä tuo ihmeesti iloa kotiin. Lisäksi hihkuin innosta, kun lattialla voi taas seitsemän vuoden tauon jälkeen olla viherkasvi! Jipii!

Hankin siis ensialkuun neljä uutta viherkasvia: kirjovehka, muratti, peikonlehti ja reunustraakkipuu. Tunnistatko sinä, kuka heistä on kukakin? Jos tunnistat, niin kurkkaapas, tunnistaisitko tämän Siskon viherkasvin. Itseäkin vaivaa, kun en googlaamalla päässyt kadonneen kasvin nimen jäljille.

Tuo yksi raukka rimpula on ehkä 15 vuotta vanha. Kasvaa pelkästään pituutta ja näyttää vuosi vuodelta rumemmalta. Mutta sinnittelee menosa mukana edelleen. Jotenkin liikkis.

10-vuotishääpäivälomailtiin

Blogi on jäänyt viime aikoina neljänneksi tärkeysjärjestyksessä. Töiden, lasten ja jopa parisuhteen jälkeen. Töitä on arviointikeskustelujen (nyt pidetty 18/20, wohoo!) ja itsenäisyyspäiväjuhlan muodossa ihan yötä myöten. Lasten kanssa on ollut omat kommervenkkinsä myös, ja illoista on ollut pakko yrittää heitäkin kohdata ja huomioida, työväsystä huolimatta.

Parisuhde sai pitkästä aikaa ansaitsemaansa huomiota viikonloppuna, kun juhlistettiin Tampereella 10-vuotishääpäivää koko viikonloppu! Ja olipa kyllä hieno ja hauska loma! Käytiin leffassa, teatterissa, erikoisissa ei-lapsiystävällisissä ravintoloissa yöpala-aikaan. Nähtiin ystäviä, venytettiin ruoka-aikoja, shoppailtiin kenkiä ja seikkailtiin suunnitelmitta. Kaikkea sellaista, mikä viime vuosina on jäänyt vähemmälle. Ihan tosi kivaa oli, ja alkuviikon oon porhaltanut energialla, jota viikonloppuna tuntui tulevan pitkästä aikaa tankki täyteen!

Mutta blogi hei, vaikka oletkin tällä hetkellä jonon hännillä huomiossa, niin kyllä sinullekin vielä aikaa löytyy jossain kohtaa. Älä sinäkään unohda minua näissä ruuhkavuosien myllerryksissä! Tosin sen verran sinua viikonloppuna ajattelin, että poseerausten päätteeksi otin tällaisen blogikelpoiseksi sensuroidun kuvan meistä. Vaikken toki ehtinyt siinä varmistaa, että otos olisi muilta osin mitenkään onnistunut. Tunnelma välittynee silti: hauskaa, pikkulaukku, blingblingiä, kuohuvaa...

Tsemppaava kirkkoreissu

Tänään oli lastenkirkko ja kivan kuuloinen tapahtuma seuriksella. Mies oli kipeänä, ja sain jonkun ihmeidean lähteä kaikkien kolmen kanssa paikalle. Kotoilija oli odotellut, tulenko takaisin vartin vai puolen tunnin kuluttua. Hänen visionsa mukaan hyvin äkäisenä tietenkin.

Mutta mitä vielä: viihdyimme melkein kolme tuntia. Olin itsekin ihmeissäni, kuinka hyvin lapset osasivat olla, vaikka isoin lähti vastentahtoisesti, pienin on ollut pari päivää superitkuinen ja keskimmäinen sai lähtiessä vaateraivarin, jollei parikin.

Tällaisia onnistumisilla on iso merkitys mulle. Tulevaisuus valoistuu entisestään ja iloista toivoa ropisee oloon. Vaikka uusiakin haasteita tietysti lasten kasvaessa tulee, niin luulen, että mun luonteelle on vaikeinta ollut tämä vaihe, jossa pakka on jatkuvasti sekaisin ja lasten käytös hillitsemätöntä.  Tai itseni kautta sanoitettuna: kun on joutunut olemaan koko ajan skarppina, hoitajana, "suodatettuna" ja täysin kotiäitinä.

Mä en mitenkään luontaisesti oo hoivaaja- ja kodinhengetärtyyppi. On kiva huomata, että saan kasvatustyössäkin olla koko ajan enemmän mukavuusalueellani. Tästä kaikesta olen tänäänkin taas ollut hyvin voimaantunut.

Spagaatti!

Mietittiin kesällä mr Piin kanssa sitä, mikä on spagaatti ja mikä se toinen. Hän googlaili ja löysi vastauksen. Siinä ohimennen linkkasi mulle ekan silmiin osuneen googletuloksen haulla "spagaatti".Eli artikkelin naisesta, joka opetteli tekemään spagaatin.

Artikkelin mukaan sen voi oppia "kuka vaan", joten senhän on pakko tarkoittaa juuri minua. Maankuulua rautakankea. Ja niin kuulkaa kävi, että 2 kuukautta myöhemmin pääsen spagaatiksi kutsuttavaan tilaan! Uskokaa tai älkää!! (Tai paremminkin "uskonpa sitä itsekään tai en".) Tosin toiselta puolelta en ihan vielä taivu.

Aloin silloin heinäkuussa ottaa kuvia sen hetken onnistuneimmista venytyksistä, ja olipa hauska seurata niiden kautta projektin etenemistä!

Nyt, jos joku sanoisi, että "kuka tahansa voi oppia tekemään kärrynpyörän", olisi seuraava älyttömältä kuulostava haaste heitetty. Sitäkään, niin kuin en spagaattiakaan, oo koskaan ennen osannut tehdä. Sillasta mulla sentään on jokin muistikuva lapsuudesta, mutta oli kuulkaa jännää yrittää sitäkin ekalla kertaa!

Mr Pii lupasi silloin kesällä ostaa mulle uudet lenkkarit spagaattilahjaksi. Sikäli mikäli siis onnistuisin. Hänkin kyllä tuntui pitävän sitä mahdottomana ajatuksena, vaikka tsemppasi toki epäluuloisena mua. Mutta niinpä sain äsken kaupoille lähtiessä huikata ostavani ne lenkkarit. Koska samapa tuo yhteistaloudessa, kuka sitä korttia vinguttaa. Nyt on konkreettinen muisto siitä, että vanhakin voi oppia uutta. Tuntuva todiste siitä, että pystyn asioihin, joihin en olisi uskonut pystyväni, saati uskonut haluavani pystyä.


Ja ties vaikka uudet kenkulit kirvoittaisivat askelet siihen kesällä uhottuun "hyvään coopertulokseen". Siihenkään en vielä hetki sitten uskonut haluavani pystyä.

Viskarin kouluttamista

Olipa kerran viisivuotias, joka raskaan päivän iltana, tai oikeastaan yömyöhänä, itki lohduttomana koulukaipuutaan. Edes eskariin haluan, se ulvoi.

Kun isä ja äiti vuorotellen olivat lohdutelleet, muisti äiti kertoa parin vuoden takaisista itkuista. Kun se samainen lapsi oli itkenyt isoveljen viskariutta. Että eikö voisi olla jo viskari hänkin. Äiti keksi muistuttaa, että nythän sinä olet sellainen, mikä silloin pari vuotta sitten toivoit olevasi. Että eiköhän haeta sulle heti huomenna viskarikirja kaupasta.

Viskari nukahti tyytyväisenä ja muisti lupauksen koko seuraavan päivän. Ensisanoina hoitopäivän jälkeen ei ollut "hei äiti", vaan "nytkö me mennään?" Ja niin menivät kauppaan. Päähän se laittoi lippiksen, koska arveli muiden sillä lailla luulevan häntä oikeaksi koululaiseksi. Ostivat ison muistikirjan ja kaupan hienoimpia tarroja kannen koristeluun. "Nyt! Kouluta mua!" totesi Viskari heti kotipihassa äidille, ja niin mentiin kouluun, tyttöjen huoneeseen. Hän järjesteli pulpetin ja tuolin ja pakkasi kynäpenaaliin. Kouluun hän halusi tulla oveen koputtamalla ja opettajalle sanoi reippaalla äänellä "Hyvää huomenta!" ennen kuin istui alas.

Ja sitten tehtiin. Piirrettiin A:ta ja a:ta, vähän luettiin ja laskettiin ykkös- ja kakkoslaskuja. Hän oli taitava ollakseen koulussa ensimmäistä päivää, jaksoi hienosti tehdä vaikeita tehtäviä ja osasi lukea ihanasti.


Kavereille hän hihkui pihalla innoissaan, että hänellä oli juuri eka koulupäivä. Ja kaverit, isot pojat, sanoivat, että eipäs ollut, just joo ja hahhahaa. Että tyhmää, ja ei kiinnosta.

Loppu.

.

.

.

.

.


...No, ei se onneksi lopulta siihen loppunut. Koska sitten äiti saarnasi isoveljelle, joka kunnostautui ja pyysi viskaria näyttämään koulukirjaansa ja kehui tehtäviä hienoiksi. Ja viskari piristyi uhoamaan, että huomenna taas koulu jatkuu. Huh.

Sukelletaan pää edellä syksyyn!

Kello on yli yksitoista. En ole vielä sängyssä. Opin tämän näköjään kantapään kautta, jos sitenkään.

Huomenna siis töihin. Ja ylihuomenna alkaa koko porukalla uusi arki. Se jännittää vähän kaikkia. Vielä on monta mutkaa suunnittelematta...

Siitä puheen ollen: Posti toi kortin, jossa oli ihana teksti. Menisiköhän kiitos tätä kautta lähettäjälle? Koitetaan: Kiitos! Laitoin kortin työkalenterin väliin. Siinä, missä se muistuttaa pienten asioiden merkityksestä yleisesti, niin luulen saavani siitä evästä myös koulutyön suunnitteluun.

Iloa ja kepeyttä alkavaan kouluarkeen kaikille oppilaille, vanhemmille ja kollegoille!

Töitä ja vohluja

Kävin työpaikalla, näytti ja tuntui hyvältä. Mun luokkaan tulee katon kautta miljoona kuutiota luonnonvaloa. Kun nostan pääni työpöydän takana, näen tämän:

Olin varoittanut, että työorientaatioreissulta tulee todennäköisesti kotiin kiukkuinen, hermostunut ja stressaantunut äiti. En kummemmin ollut. No okei, vähän. Aloin paistaa vohluja ulkona. (Vaikka kukaan ei tunnu ymmärtävän mitä ne ovat, niin en osaa sanoa niitä "vohveleiksi". Se tuntuu niin hirveän kömpelöltä.) Selkää kuumotti kesä. Sitä on vielä jäljellä. Valoa ja lämpöä riittää vielä.

Lukujärjestys oli aikaisista aamuista huolimatta armollinen. Mikäli en roiku tuntien jälkeen työmaalla ikuisuuksia suunnittelemassa, saan ehkä talvisinkin toisinaan olla valoisaan aikaan kotona. Se on elintärkeää.

Kaikesta tulee koko ajan entistä enemmän sellainen olo, että kaikki menee hyvin. Omakuvista taas tulee entistä enemmän sellainen olo, että näytän isäni suvun naisilta!