Pääsiäinen eristyksissä ja muuttolintuja

Meidän pääsiäinen on mennyt toistaiseksi aika tylsästi. Erään mahatauti on vienyt energiaa rajusti muiltakin, kuin vain sitä sairastaneelta. Vähän hämmentää, että tauti ei ole tarttunut muihin ja että se kestää niin kauan. Yritän olla maalaamatta muuta, kuin helpotuksen huokauksen, jos vain yhdellä potilaalla selvitään. Ensi viikkoon ei oikein mahtuisi tautia...

Oon itse ollut väsynyt. Toisaalta oon nauttinut totaalisesta tekemättömyydestä ja siististä, valoisasta kodista. Toisaalta tuntenut huonoa omaatuntoa pelkästä laiskottelusta ja siitä, etten oo jaksanut nauttia ulkona kesän tunnusta. Ajatukset on kulkeneet muutenkin aika jyrkkien mutkien kautta pari päivää. Isän peräkärry on meillä lainassa ja tuijotan sitä ikkunasta vähän väliä. Olisin voinut lähettää sen metsässä kuvaamani äänivideon isälle. En halua googlata linnunääniä. Haluan kysyä isältä. Sen tiedon lisäksi, että google vahvistaa tutun kevätlaulun mustarastaan ääneksi, olisin kaivannut kokemuksen yhteisen intressin jakamisesta. Se isälle lähetetty videoviesti olisi kertonut, että "Tulit mieleeni tästä hetkestä, haluan jakaa tämän sun kanssa. Haluan sun olevan ylpeä musta (vaikken heti varmuudella tunnistanutkaan tätä klassikkolaulua) ja iloinen siitä, että lapsena lahjaksi antamasi lintukirja elää mussa yhä. Kiittää siitä, että huomaan luonnossa jotain samaa, mitä sinäkin olisit huomannut. Ollaan vähän samanlaisia, ja musta se on kivaa."

Sitä ne viestit on ennenkin tarkoittaneet, vaikka ne on olleet muodossa "Voisko tää olla suopöllö? -Ei, taitaa olla lehtopöllö."

Äh... No, suren nyt vähän, ja sitten taas jatkuu. Kevät on ihana ja tervetullut. Odotan tosi vilkasta lintukevättä takapihalle. Keittiön pöydällä pesintä on jo alkanut:

Pääsiäislinnunpoikaset ovat kuoriutuneet!

Marimekon penaali - arvonnan tulos

Olipas mukavaa arpoa uudenvuodenennustuspostauksen palkintoa! Kaikki osallistuneet laskettiin, myös whatsappin kautta osallistuneet. Iloiten kirjoitin teidän nimiänne lapuille ja mietin teistä jokaista.

Taannoisissa blogiarvonnoissa on onnettarena toiminut vuoroin kukakin lapsista. Tänään työnjako oli seuraava: pienin arpoo, keskikokoinen lukee nimen lapusta ja isoimmalle annoin kunniatehtävän kirjoittaa tuleva postituskuori. Pienin oli hyvä arpoja, koska ei osaa vielä lukea. Tosin osaa lukea "Puppe". Sitä ollaan harjoiteltu. Vaatimaton tavoitteeni on, että jokainen lapsistamme oppii vuotta edellistä aiemmin lukemaan. Tähän astiset lukuiät on 5 ja 4, joten meillä on Miukun kanssa 5 kuukautta aikaa harjoitella. (Vitsi vitsi.)

No, tulokseen:

Arvonnasta on video, mutta jaan sen vain yyveenä niin pyytävien kanssa. Siellä kun kekkuloi puolikkaani kalsareissaan, niin kuin nykyään kaikissa muuten käyttiksissä videoissa. Yhtäkkiä putkahtaa jostain taustalle tyyppi napakarvoineen. Nyt teitä varmasti entistä enemmän houkuttelee nähdä video, joten ei muuta ku yyveetä pyytämään.

Ai niin. Takaisin arvontatulokseen.

Miuku nosti, ja eskarilainen tavasi: "Emmammys. Eiku... Emmänys... Emänys...??"

Jee, sehän oli Emännys! Onnea! Kiva saada lähettää sinulle postia! Tämähän on ihan sinun(kin) värisesi! Lähetätkö yhteystietosi (hiudipii at gmail.com), ja uuden sukunimesi myös. En millään saanut sitä mieleeni. Sinusta tarkemmin tietämätön Keskimmäinen kyllä ehdotti, että se voisi olla nykyään "Luhtamäki". Arvelin, ettei välttämättä mene random arvaus oikein. Yritin miettiä miehesikin nimeä. Ehkä Antti. Antti Holma oli sellainen, jonka arvelin voivan olla oikein, kun kuulosti niin tutulta. Mutta jos en nyt kuitenkaan lähetä penaalia Antti Holman puolisolle tai rouva Luhtamäelle, vaan odottelen sulta tarkempia tietoja!

Ihanaa viikkoa teille jokaiselle! Minä puserran arviointikeskusteluja, ja odotan innolla ensi viikkoa. Silloin kaiken järjen ja todennäköisyyksien mukaan helpottaa. Jo ajatus siitä tuntuu ihanan inspiroivalta ja ilostuttavalta.

Kuinka mulle käy arjessa?

Syysloma tuli ja meni. Kaikki suunnitelmat peruttiin, ja onni oli, että viikko oli käytettävissä lamaantumiseen, miettimiseen ja Mummolassa olemiseen. Huomenna pitäisi mennä töihin, mutta huomaan tuntisuunnitelmien tekemisen sijaan lähinnä tuijottavani seinää. Aiempi voimaantunut olotila on vaihtunut pakokauhuun siitä, että miten jaksan arvioinnit, asiakirjat ja muut ennen joulua puskevat projektit ja koulutukset. Tai edes arjen. Muisti ei toimi. En tiedä, mitä tein eilen, eikä mitään hajua siitä, mitä pitäisi tehdä huomenna.

Toivottavasti arki ottaa mut armollisesti mukaansa, ja rintaan mahtuisi muutakin, tuin tukalaa painetta, huolta ja kaipuuta.

Sukelsin hetkeksi metsään turvaan. Keltaiset lehdet makaavat voimattomina maassa. Ostin viime talvena nilkkapituisen, mustan villakangastakin. Se on ihana. Yritän nyt käyttää sitä paljon saadakseni muitakin muistoja ja mielikuvia siihen liittyen, kuin hautajaiset kahden viikon päästä.

Tänä syksynä...

Tänä syksynä olen sopivasti energinen. Jaksan kuormittaa itseäni työllä, ja palaudun vapaa-ajalla hyvin. Työ tuntuu useimmiten helpolta. Se kertoo voimavaroista.

Tänä syksynä olen täyttänyt kalenteria uudella harrastuksella. Musta tuli partiolainen ja koen, että teen tärkeää työtä lippukuntamme ja perheiden eteen. Se tuntuu mahtavalta ja vastuun ottaminen tästä on itselleni ylpeyden aihe.

Tänä syksynä olen ajellut paljon lähikaupunkiin. Välillä olemaan yksin, välillä siskoja näkemään, välillä Lankakerhoon, välillä viettämään kahdenkeskistä aikaa jonkun lapsistani kanssa. Se on mulle akkujen lataamista, vaikka oudolta kuulostaakin. Tarvitsen latautumiseen etäisyyttä lähiympyröistäni ja olen tyytyväinen, että olen osannut ja saanut sitä säännöllisesti ottaa.

Tänä syksynä olen välillä räjähdellyt ja rähjännyt. Silloin, kun virta loppuu yllättäen, katkeaa pinnakin ja keittää yllättävästi yli. Onneksi silti harvemmin ja ehkä vähän pehmeämmin, kuin ennen. Ei tule samanlaista pelkoa kontrollin menettämisestä, kuin heikoimmillaan tuli.

Tänä syksynä olen ottanut jo nyt liki koko talvivaatearsenaalin käyttööni. Tuplavillasukat, kahdet housut ulkoliikunnassa, kaksikerroksinen villapipo jne. Nyt istun takan lämmössä ja toivon, että jalat eivät jäätyisi enää tätä pahemmin, se kun alkaa sattua niin hirveästi liian pitkälle edetessään. Tuntuu, että kramppi pamahtaa jalkapohjista takapuoleen asti, eikä olo lämpene millään. Viime yönä nukuin lämmittimet sukissa ja käsissä. Tämä on kyllä aivan älytöntä ja jopa vähän perseestä, jos uskallan suoraan sanoa. Vinkkejä ääreisverenkierron vilkastuttamiseen?

Tänä syksynä olen neulonut monet villasukat. Pitääpä kuvata ne tännekin, kun ovat niin kivan värisiä.

Tänä syksynä olen taas haikaillut lyhyitä hiuksia. Pitäisikö?

Syksyiset villasukat ja työkenkäpulma

Sain leirisukat valmiiksi jo muutama viikko sitten. Helteet eivät kuitenkaan houkutelleet päättelypuuhiin. Nyt, kun pari yötä kiskoin viimeistelemättömiä sukkia jalkaan, totesin villasukkakauden alkaneen ja tein vihdoin työn loppuun. Ihanaa, kun raitalankasukissa oli yhteensä vain neljä lankaa pääteltävänä.

Sukat neuloin Novitan raitalangasta pyöröpuikoilla ja koko matkan joustinneuletta. Tuli kivan napakat. Syksy voi nyt mun puolesta tulla.

Mutta kysymys: Millaiset työkengät hankkisin seuraavilla kriteereillä?

- Pitää olla jokin kantapään taakse menevä juttu, sillä mun pitää kulkea päivän aikana usein "luiskaa" eestaas.
- Talvella haluaisin tunkea jalkoihini kenkien lisäksi myös villasukat.
- Ei nauhoja tai muutakaan hidasta väkertämistä vaativaa.
- Rumuus ei haittaa, mutta totta kai ulkonäkö ja ehkäpä mieluiten vielä neutraali sellainen olisi plussaa. Lookkini kuitenkin vaihtelee mustasta oranssiin, farkuista legginseihin ja rentuista yritykseen olla tyylikäs.

Eli ei muuta kuin kenkälinkkejä kehiin.

Kotisohvaprovinssi ja Kotisohvapride

Mulla on tänään ollut tunne, että mun pitäisi olla jossain muualla, kuin missä olen. Olen siis kotona ja poden leirin- ja reissunjälkeistä uuvahdusta, jota lapset tietenkään eivät pode. Tiedätte yhtälön. Lisäksi mies on Provinssissa, joten takkuan tätä päivää väsyissäni yksin, ja olen ajoittain kateellinen muuallaolijalle. Anatude ja pari muuta bändiä vähän olisivat houkutelleet. Tytöt tosin järjestivät kotifestarit, joita toinen kutsui Probinssiksi ja toinen Prominskiksi. On ollut tanssiesityksiä ja rannekkeita sun muuta.

Lisäksi olen somesta ja tv:stä seurannut pride-huumaa. Sekin näyttää festarilta, jonka tunnelmasta olisi kiva nipistää itsellekin palanen. Ihanan värikästä ja iloista väkeä ja kiinnostavia, ajatuksia avartavia tarinoita.

Tuntui tarpeelliselta rummuttaa pari tahtia "homorummutusta" kotisohvaltakin. Tällä kertaa se kuuluu näin: Uskaltakaa katsoa homoutta ja muuta erilaisuutta. Uskaltakaa kysyä, puhua, ottaa selvää ja kohdata avoimesti. Mitä enemmän ja lähempää sitä tutkii, sitä vaikeampaa siinä on nähdä yhtään mitään väärää. Se "erilaisuus" onkin lopulta aika samanlaista. Tai paremminkin niin, että kaikissa meissä on vieruskaveriin verrattuna jotain samaa ja jotain erilaista. Homous määrittelee ihmistä lopulta hyvin vähän. Love is love, peace, ja antaa kaikkien kukkien kukkia.

Noin, homokannanotto taas tehty.

Virkattu kukkaniittyliina

Instagramissa osui silmiin kukkaliina, ja siitäpä taas lähti liikkeelle maaninen inspiraatio. Mr Pii oli nyt sitä mieltä, että käsityöprojektit tekee mut kiukkuiseksi, kun jään niihin totaalisesti jumiin. En pysty normaaliin elämään projektien lomassa. Ja tottahan se on. Varsinkin, kun on kyse tällaisesta freestylevirkkauksesta, jossa ideoita pulppuaa jatkuvasti ja haluaisi kiirehtiä seuraavaan ideaan vielä edellisen kukan ollessa puolivälissä. Siispä jatkossa puikoille tai koukulle vain jotain aivotonta ja epäinspiroivaa posottamista.

Tähän liinaan käytin tällä kertaa oikeasti pelkästään jämälankoja. Olin oikein sekakäyttäjä: nallea, seitsemääveljestä, merinoa ja puuvillalankoja. Pikkukukkia lukuunottamatta kaikki ovat erilaisia keskenään, ja ruminakin pitämäni pääsivät mukaan. Liina päätynee terassille ja saa luvan toimia halutessaan vaikka pannunalusliinana.

Pohdin tämän värkkäilyn myötä yhteisöllisyyttä ja yksilöllisyyttä. On jäänyt mieleen pyörimään, kun silmiin osui erään toisen ajatuksia siitä, miten oma erilaisuuden tunne on vaikuttanut kokemukseen ulkopuolisuudesta ja ryhmiin kuulumattomuudesta. Itse en ole osannut (onneksi) noin ajatella. Olen aina kokenut olevani osa porukkaa juuri sellaisena, kuin olen. Siis en toki kaikissa porukoissa, mutta riittävän monissa.

Kaunis yhteisöllinen harmonia (sekä virkatussa kukkaliinassa, että elämässä) syntyy siitä, että yksilöissä on jotain yhtäläistä ja jotain erilaista verrattuna muihin ympärillä oleviin. Eikä tarvitse olla täydellinen. Jokaisessa on joku silmukka vähän vinksallaan.

Minun nimikkokukkani on tuo sinivalkokeltainen. Mikäs sinun? Jos kerrot, niin saan vielä sinusta vielä yhden mukavan muiston tähän liinaan. Yhteisöllisyyspohdinta- ja virkkausmaniamuiston lisäksi.

Iloisia raitoja - virkattu peitto

Silmiini osui joku aika sitten ihan huikean ihana sateenkaarenvärinen jämälankapeitto (jota en nyt millään enää onnistunut jäljittämään). Siitä inspiroituneena aloin muistaakseni samana iltana hommiin. Huolimatta siitä, etten tarvitse yhtäkään peittoa enää, eikä mulla todellakaan ole kahta kiloa "jämälankoja". Toki sain pari nyttyrää omankin kopan pohjalta tähän uppoamaan, mutta monen monta kerää ostin työn edetessä ihan vain tätä varten.

Mainitsin terassipostauksen yhteydessä puutteellisen kykyni "nähdä sieluni silmin". Tämänkin värityksen näin ja suunnitelin niiden sijaan Photoshop-avusteisesti. Keksin laittaa värikkäiden raitojen väliin mustasta valkoiseen liukuvärinä harmaan kautta vaihtuvaa raitaa. Tuli mun mielestä aika veikeä näin! Nautin tehdessä värien miettimisen ja miettimättömyyden tasapainosta. Valmiista peitosta löydän kivoja mielleyhtymiä, joita tehdessä tuli:

Kummipojan värit, juhannusruusu, lapsena virkkaamani laukku, mummini tekemä neulepaita lapsuudesta, voikukka, inhokkiväriyhdistelmä, eskimojäätelöpuikkopaketti, mökkijärven horisontti...

Kun peitto kasvoi, sen alla oli ihana lämmitellä virkatessa. Vähän alkoi välillä väsyttääkin. Yhtenä yönä totesin jossain vaiheessa keltaista raitaa, että silmät on olleet kiinni jo puolen kerroksen ajan. Aamulla kävin läpi, että ihan siistiä olin unissani tehnyt, joskin lopettanut viisi silmukkaa ennen reunaa. En ikinä täysissä järjissäni tekisi niin!

Hieno peitto tuli, tykkään! Joka puhutteli heti valmistuttuaan: elämässä ilon raidat ovat ihania sekä synkkää, että valoisaa taustaa vasten. Ilo on aina iloa. Peiton koko on n. 120 x 180. Mutta mihin ihmeessä tämän laitan, ja milloin pystyn katsomaan tätä miettimättä, miten kalliiksi tämä tuli? Paitsi äh, on tämä niin ilostuttavan värinen ja kokoinen, että on ehdottomasti hintansa väärti. Mutta sitäkin todellisempi ongelma: mitäs ihmettä mä nyt virkkaisin tai neuloisin lomailtojen ratoksi?

Vilukissan villasukat

Edelliset villasukkaparit lähtivät maailmalle kulkematta Päikkäreiden kautta. Nämä taitavat olla täällä nyt jäädäkseen. Ovat nimittäin mun hytikylmille kintuille niin lempeät. Ja jostain syystä oon myös hinkunut jonkin aikaa lyhytvartisia sukkia valikoimani jatkoksi.

Tein sukat kaksinkertaisella langalla (Nalle ja 7 Veljestä) ja ihan vain 1o 1n -pinnalla koko matkan. Kärjestä tein pyöreän, mikä on mun uusi lempparikärki! Tulee siisti jopa mun käsialalla, eikä jätä reikiä. Tosin näin joustinneuleessa kavennukset vähän sekaavat 1 o 1 n -tahtia, joten kärjestä ei tule ihan yhtä nätti, kuin sileässä neuleessa on.

Yksinkertaisuudessaan pyöreä kärkikavennus menee näin: Aloita kavennus, kun sukkaosa on MELKEIN riittävän pitkä (ainakin 2 tai 3 pienintä varvasta piilossa, varsinkin, jos isovarvas on kovinkin pitkä).

1. kavennuskerros: *2 yhteen, 3 oikein* (koko kerroksen ajan)
seuraavat 3 kerrosta (2.-4.) kaventamatta.
5. kavennuskerros: *2 yhteen, 2 oikein*
seuraavat 2 kerrosta (6. ja 7.) kaventamatta.
8. kavennuskerros: *2 yhteen, 1 oikein*
seuraava kerros (9.) kaventamatta.
10. kavennuskerros: *2 yhteen*
Mikäli silmukoita on (aloitussilmukkamäärästä riippuen) jäljellä n.8, vedä lanka niiden läpi ja päättele. Jos silmukoita on enemmän, niin oon vielä kavennellut kymppikerroksen mukaisesti pari silmukkaa yhteen.

En nyt tiedä, oliko tämä ihan prikulleen "oikeaoppinen pyöreä sukankärki", mutta näillä ohjeilla olen itse saanut kivan näköiset reiättömät kärjet sukkiin.

Bruneten tunnustukset

Nyt on vähän tyhmä juttu tämä seuraava.

Samalla oon harmissani ja suruissani, ja samalla nolostelen ja vähän itselleni hyväntahtoisesti hymähtelenkin. Syystä, että en pääse sinuiksi näiden hiusteni kanssa. Tein virheen. Tykkäsin maantienharmaasta. En yhtään kaivannut uutta väriä. Tai ainakaan tämäntyyppistä. En tiedä, mitä oikein ajattelin. Ja maksoikin ihan kauheasti. Eniten harmittaa, että oon kokenut tämän kerran aikaisemminkin turhantummaksi värjätessäni. Tosin siitä on jo kymmenisen vuotta, joten kerrankos kymmeneen vuoteen käy tukantummennusmoka.

Nyt toivon, että tämä purkaus pehmentäisi pettymyksen kovimman kerroksen pois ja jäljelle jäisi korkeintaan hapan huvitus. Koska oikeasti, tukkaahan tämä vain on. Pinnallista kaikki. Get over it and make it work. Sitä paitsi kuvissa ja punaisten vaatteiden kanssa näyttää oikeasti ihan kivalta. Kunnes silmiin osuu joku vanha kuva, jossa näyttää vielä kivemmalta... No, ehkä otan siis sata uutta sopeutumisselfietä ja testailen vaatekaappia uudelleen punabruneten näkökulmasta.

Sateenkaaren väreissä

Toissaöisen unen ruskean kuoren sisältä paljastui paketti, jossa luki "Pikku Akselille". Eilen sain oikeastikin paketin ruskeassa kuoressa. Sieltä sisältä paljastuneessa pussissa luki unesta poiketen "Tahdon - Marika".

No, en ihan arvele tämän olleen se uneni kirje ja uutinen, jota odotin, mutta hauska sattuma silti.

Hihkuin pari päivää sitten mr Piille, että nyt niitä Neulomon Tahdon -tunikoita taas saa tilattua. Hän sitten yllätyksekseni harmistui tästä keskustelun avauksesta. Sellainen kun oli jo tilattu, ihan yllärinä. Oooh!! Häntä tympäisi, ettei ylläri ollut ylläri. Mutta mua ei, sillä olihan yllärin paljastuminenkin kiva ylläri. You know...

Ja sekin oli ihan ylläri, että paketti oli jo eilen perillä! Jipii!

Kuvat tästä ihanasta tunikasta ovat valitettavan huonoja, sillä reilun metrin mittaiset kuvausapulaiset viihtyivät kukin paikalla keskimäärin 30 sekuntia ja puolet kuvista oli nurmikkoa tai taivasta. Siksipä kuvat on pilipalipalapelia. Ajatuksella, että jospa monta huonoa yhdistämällä saisi yhden hyvän.

Tämä tunika saa mut hyvälle mielelle paitsi kannanottonsa, myös värien takia. (Ja taskujen!) Maailma kaipaa sateenkaaren värejä. Sateenkaaren värisiä unia. Lisäksi tämä saa mielen suuntaamaan työmaalle. Jos joskus muuten arastelisin värien käyttöä (harvemmin), niin töissä uskallan helposti olla räikeä. Tätä voi hauskasti käyttää molemmin päin.

Aika monessa kuvassa näkyy vain vasen silmä. Oikea on nimittäin kuuma, pullea, punainen ja meikitön. Mäkäräinen kävi istahtamassa silmäkulmassa eilen. Mua vain naurattaa, kun tuntuu ja näyttää niin pöljältä. (Instassa aamun ensimmäinen poseeraus...) Ja okei, kyllä kutina vähän ärsyttääkin.

Aahahaa! Kivasti täyteainetta silmäpussiin! Nuorentaa ja oikaisee rypyt! Pitää ohjata seuraava mäkäräinen vasempaan silmäkulmaan, niin saan parilliset, sileät silmänympärykset!

Kuin viimeistä kesäpäivää

Muhun on iskostunut niin vahvasti Lidlin "Kuin viimeistä kesäpäivää" -mainos ja meemi "Suomen kesä on ihana - tänään se osui perjantaille", että ihan tosissani oon ottanut kiireellä kaiken mahdollisen ilon irti näistä neljästä kesäpäivästä. Luulen koko ajan, että tämä loppuu hetkenä minä hyvänsä.

Oon tehnyt kädet rakoilla pihahommia, loikoillut auringossa, aurinkorasvannut lapsia, juonut päiväkahveja ulkona ja kattanut lounaankin ulos. Käytiin jopa mökillä, jonne koko muu väki alkoi hinkua heti auringon noustua talviunilta.

Nämä kesäpäivät oon viettänyt uudessa NOSHin mekossa ja se onkin nyt tämän postauksen kuvien teema. Voitin instagramin arvonnassa lahjakortin, jolla sain tämän ja i-ha-nan joutsenpaidan.

Tämä mekko ei millään tavalla imartele muodottomuuttani ja kalmankalpeaa talvi-ihoani, mutta tykkään tästä ihan kauheasti. Varsinkin tuosta selkäosan oranssista. Ribbineulos venyy sopivasti, että on rento olla ja tehdä hommia. Tämmöinen mukava arkivaate. Ja valokuvien totuudesta huolimatta itsellä on tunne, että näyttää kivalta. (Epäimartelevimpia kuvia en tietenkään julkaissut.) Sitä paitsi mulle riittää, että peiliin katsoessa näyttää hyvältä. Mä oon juuri niitä, jotka katsoo peiliin hymyillen hyvässä asennossa vatsa sisään vedettynä ja ryhdikkäänä. Ajattelen, että "jes, hyvä, nyt mentiin" ja lyhistän heti peililtä päästyäni ryhdin ja päästän vatsan ulos. Mutta ajattelen koko loppupäivän näyttäväni hyvältä. Kunnes kotiin palattua huomaan totuuden repsottavista vaatteista, hiuksista ja meikeistä, eehhehee. Mutta mitä väliä. Tunnen liian monta sellaista nättiä ihmistä, jotka peilaavat irvistellen, selkää kumartaen ja pullistaen kaikki mahdolliset mahamakkarat ulos, että "apua, enkös näytäkin ihan raskaana olevalta?!" No näytät, kun teet noin. Kaikki näyttäis tuossa asennossa. Voitko olla normaalisti, niin et näytä!

Kumpaan peilailijajoukkoon sinä kuulut?

Pihahommissa otetut kuvat on tällä kertaa napsinut eräs, jolla oli taas jatkuvasti tyyyyylsäääää, kun veli on eskarissa. Lupasin (koska elän kuin viimeistä kesäpäivää), että laitetaan ammeet iltapäivällä ulos ja nautitaan helteestä. Olafin sävelin laulamme tytsyn kanssa "on kesäääääää!!"

Kuka katsoo sovituskopin peilistä?

Mä oon aika pihalla. Mutta sentään mulla on uusi rusetti, paita, vyö ja käsilaukku. Ja jääkaapissa eiliseksi karkureissuevääksi ostettua pullotettua hedelmää.

Mun pitää opetella taas tekemään asioita, joista nautin. Kuulemma. Ja mun pitää opetella irtiottamista ennen kilahtamista. Hyvällä mielellä lähtemistä toisin sanoen. Hyvän sään aikana, kuten myös sanotaan.

Tällä viikolla nautin omasta seurastani shoppaillen. Vähän meni hötkyilyksi ja panikoimiseksi välillä, mutta ei se kauheasti haitannut.  Oma ylhäinen seura oli silti ihan kohtalaista ja vietetty aika ihan iloa tuottavaa. Oli hauska vähän tutustua esim. erilaisia vaatteita kokeilemalla, että millainen se peilistä katsova tyyppi nykyään on. Tämänkertainen selfietulva ajaa samaa asiaa.  Tutkiskelen ja kuulostelen minua.

Hyvissä käsissä

Sain kuin sainkin heti eilen ajan fysiotaikurille. Vielä on paikat arkana ja superpäänsärky, mutta viimeksikin teho tupsahti pari päivää hoidon jälkeen.. Se on jännä, miten sitä kokee kierosti ylpeyttä voittaessaan kuvitellun jäykkyyskilpailun, kun ammattilainen kauhistelee lihasten lukkotilaa. Että jes, olinpas varmasti kaikkein kipein ja jäykin. Vaikka oikeastihan sen pitäisi olla noloa, että on päästänyt itsensä rapistumaan ja takkuuntumaan sellaiseen solmuun.

Mutta nyt on hyvä mieli. Oon saanut itsestäni otteen ja jättäytynyt moniin hyviin käsiin luottavaisena: kävin juttelemassa paniikista ja ahdistuksesta ammattilaiselle ja sovittiin keskustelulle jatkoa. Kävin lääkärillä tarkistuttamassa terveyden perusasiat ja mm. saamassa lähetteen fysioterapeutille. Ja nyt on sinnekin sovittu hoitosuunnitelma.

Luulen, että tästä tulee nyt näillä hyvä. Että paikat ja pää tulee hiljalleen kuntoon. Sattuipa vielä niin, että kohdalle osui odottamatta jonkinlakinlainen sielunhoitajakin sanoen asioita, joiden kuuleminen rohkaisi ja rauhoitti.

Olen monissa hyvissä käsissä. Mielialatohtorin, fysiotaikurin ja kuulemma myös Isä Kaikkivaltiaan. Mistä puheen ollen hyvää pääsiäisen aikaa kaikille!

Tulipas monta pikkupupua, ja yksi vielä kivampi ylläri!

 

Laiteltiin eilen pääsiäiskoristeita ja askarreltiin vähän värikkäitä pääsiäispupuja. Innostuksissamme tuotimme niitä aika paljon... Origamit on aika hauskoja näpräillä, taidan googlailla muitakin malleja.

Posti toi Keskimmäiselle pääsiäiskortin Serkulta. Kortissa Serkku kertoi olleensa iskän kanssa uimassa äitin ollessa omassa harrastuksessaan. Myöhemmin samana päivänä sain ilokseni arvuutella lapsiltani, että missäköhän Serkun äiti voisi juuri tällä hetkellä olla. Kun paljastui, että synnyttämässä, oli Keskimmäiseni ilme ikimuistoinen. Ajatuskulkua seuraavan lauseen takaa jouduin vähän hakemaan. Hän nimittäin silmät pyöreinä ihmetteli, että "Ai harrastaako se synnyttämistä?!"

(Hän varmaan nolostuisi, jos tietäisi mun kertoneen tästä. Eli voidaanko sopia, että tirskutaan kommentille hänen kuultensa vasta sitten, kun ymmärtää hauskuuden itsekin?)

Mutta että sellainen päivä oli meillä! Ensin syntyi kymmeniä pikkupupuja ja siihen päälle vielä lastemme toinen pieni serkkutyttö! Ihanaa!

Että jää sitten tämänpäiväinen harrastus (ei siis synnyttäminen, vaan Lankakerho) Siskolta välistä, mutta sallittakoon tällä syyllä. Itse tietenkin mietin hyviä juonia, joilla voisin ujuttaa itseni synnytyssairaalaan, jonka lähistöllä käyn iltasella harrastamassa. Yksi hyvä idea olisi esimerkiksi vauvan turvakaukalo, jonka huomasin olevan edelleen meillä lainassa. Tai siis varastossa. Pienin tyttö on selvästi hötkyilevämpi, kuin vanhempansa, jotka eivät ihan vielä arvelleet tarvitsevansa kaukaloa.

(Ja joo joo, maltan kyllä  oikeasti odottaa uuden sukulaisen näkemistä vielä hetken. Ehkä.)