Paikallisidentiteetti löytyi pitkästä aikaa jostain puskan takaa. Tai no kyllähän mä tiedän, mistä se löytyi. Siitä 20 kilometrin lakeuksilta, jotka kahdesti päivässä halkaisen Pikkumonolla. Ja niistä suloisen luontevasti murtavista seuralaisista, joiden kanssa päiväni vietän. On leventynyt omakin ääntämys iloisesti. "Mihinä" alkaa palautua sanavarastoon, oonkin sitä odotellut.
Hassua, että hetki sitten olin vain niiiiiin äiti, enkä sitten oikein muuta. Näin itseni vain koti-identiteetissä ja aika vahvasti myös virtuaali-identiteetissä. Arkeeni putkahtaneiden uusien ihmisten ja roolien myötä oonkin nyt yhtäkkiä saanut uusia määrittäviä ja kuvailevia titteleitä ja nimikkeitä roppakaupalla. Pontevimmin otan vastaan sen tutun, joskin välillä olemuksesta hiipuneen määritelmän "pohojalaanen".
Ja kyllä moon sitte rehevää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti