En vielä tiedä, tuoko tuleva viikko muutoksia, mutta tämä viikko on mennyt fiilistellessä. Välillä huokailen sydän hellänä, kun tyttö osaa jo tulla huutelemaan äitiä leikkiin, kiskoo kädestä haluamaansa suuntaan ja kantaa kirjoja syliin. Ja pakahdun myötähuolesta, kun poika miettii puolihuolimattomia puheitani hoitoon menemisestä: "Äiti, minä en halua hoitoon. Minä en tunne siellä ketään... Äiti, saanko tulla syliin? ...Tässä on ihana olla. Haluan olla kauan." En mä murehdi sitä, etteikö se oikeasti pärjäisi, vaan suren sitä tunnetta, joka sillä nyt on, kun mainitsin (iloisena asiana kauppaamastani) hoitoonmenon mahdollisuudesta.
Tuijottelen vähän haikeana seinille piirtyviä talvisen keskipäivän aurinkoraitoja. Lelut lepäävät hurjien leikkien jälkeen päivälepoaan pitkin lattioita. Näkemiin näille näyille, jos alkaa työt. Saatiin vasta tänään ekan kerran kutsuttua niitä leikkikavereitakin kylään, joiden kanssa on jo kuukausikaupalla ollut puhe kyläillä.
Ja sitten mahtuu mukaan niitä päiviä, kun aamu alkaa aamupalakiukulla ja pukeutumistaistelulla jatkuu loputtomana vänkäämisenä. Tulee riitoja ja kiljuntaa. Päivän neljäs kattaus ja sen jälkeinen sotku pöydän alla alkavat jo kevyesti ärsyttää. Ja mietin, kuinka olisikaan kiva, jos joku muu hoitaisi päivisin osan niistä.
Että kävi miten vaan, niin olen tyytyväinen. Haikea, mutta tyytyväinen. Kummassakin tapauksessa.
 |
| Toistaiseksi tyhjä kalenteri |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti