Yritin eilen illalla hahmotella ajatuksiani blogiin, mutta onneksi en sittenkään julkaissut epämääräiseksi rönsyklöntiksi jäänyttä lopputulosta. Peiton alle päästyäni asia nimittäin välähti kuvana päähän ja sen myötä koko juttu tuntui itsellekin helpommalta ymmärtää.
Pohdin siis tunteiden käsittelyä ja kanavoimista, hyvien ja erityisesti huonojen tunteiden.
Tuntuu, että mulla on paljon keinoja hyvien tunteiden purkamiseen: nauru, huumori, puhuminen, kirjoittaminen, pakahtuminen, koskettaminen, rallattelu, höpsöttely, puuhastelu... Tuossa visualisoidussa versiossa hyvien tunteiden sakarat näyttävät tasapainoisilta. Mutta negatiiviset tunteet on viimeaikoina purkautuneet vain muutamasta kuvan sakarasta, vieläpä ylimitoitettuina useimmiten. Kiukkuna, miehelle äksyilynä, ehkä joskus ronskina huumorina ja onneksi aika usein (varsinkin blogin ansiosta) myös kertomisen kautta. Keinot eivät kuitenkaan aina tunnu riittäviltä ja parhailta mahdollisilta. Haluaisin tuon kuvan alapuolen näyttävän jokseenkin samanlaiselta, kuin yläpuolenkin. Haluaisin joissain tilanteissa mieluummin itkeä, kuin ärhennellä ja kiroilla mielessäni. Ja haluaisin osata hemmotella itseäni ja ottaa omaa aikaa. Kuulemma liikkuminenkin olisi hyvä keino pään tuulettamiseen.
No, ei tästä kuvasta nyt ihan niin havainnollistava ja mullistava tullut, kuin yöllä kuvittelin. Se nyt oli jotenkin odotettavissakin. (Yölliset "hyvät ideat"...) Mutta jos nyt yhtään pääsette kärryille siitä, mitä ajattelin ja yritän sanoa.
Telkkarissa joku sanoi, että ihmiset, jotka haluavat loukata toisia, ovat onnettomia. Sitäkin jäin miettimään. Ehkä toisten dissailu on yksi tuollainen keino purkaa omaa pahaa oloa? Se on vähän surullista. Itsekin sorrun siihen välillä. Sellainen lietsoo pahaa mieltä muihinkin ihmisiin. Itse ainakin haluaisin löytää lisää hyviä ja sopivia tapoja purkaa mahdollista pahaa oloa (jota kyllä tällä hetkellä on onneksi aika vähän). Sellaisia, jotka eivät vahingoittaisi itseäni tai muita.
Mitkä ovat teidän keinonne hyvissä ja huonoissa hetkissä ja oletteko tyytyväisiä niihin?
Aikaa on niukasti kommentoida, mutta minusta kuva oli erittäin asiaa! Juuri noinhan se taitaa olla, kyllä kyllä!
VastaaPoistaJohtuisiko tuo negatiivisten tunteiden sakaroiden vähyys siitä, että ratkaisuja ei ole tarjolla niin kauan kuin itse "ongelmakin" kielletään tai sitä häpeillään?
Itse esimerkiksi mietin yhä sitä, mikä korvaava ratkaisu olisi olemassa SUKLAALLE. Se on yksi ainoita tuntemiani turvallisia, toisia vahingoittamattomia keinoja ladata akkuja ja päästellä höyryjä pikkuvauvavaiheessa, kun oma stressitaso nousee kitinöistä ja kiireestä. En yhtään ihmettele miksi niin moni turvautuu makeaan - se on helppo ja laillinen keino tasata omaa uupumusta ja kiukkua. Mutta mitä tilalle, kysyy se paisuva peppu :)
-Nuppu
Hihi, tuolla edellisessä postauksessakin oli juuri puhe suklaasta kiukunhallintakeinona. :D (otinkin kolmen konvehdin sijaan yhden, kun luin sun kommenttisi.)
PoistaMäkin vielä mietin tuota, että miksen esimerkiksi osaa tarpeeksi hyödyntää itkua olonpurkukeinona, ja jotenkin ajatukset muotoutui näin: äitiyden myötä oon ehkä päättänyt, etten saa olla liian herkkä: en jaksa hajota joka kerta, kun luen jonkun kamalan uutisen ja kuvittelen sen sattuvan omalle kohdalle. Tiedän viimevuosina päättäneeni monta keskustelua esim. mr Piin kanssa siihen, että "en halua puhua tästä, ku tulee kamala olo" (siis koskien jotain maailmalla tapahtuvaa). En halua tuntea semmoisia kamalia tunteita, ja koska jätän tuntematta jätän myös reagoimatta. Enkä sitten kai halua itkeä pikkujuttujakaan, vaikka se ois oikeasti "kivaa". Musta ois tosi puhdistavaa itkee semmoista vauvavollotusta, joka jo vähän naurattaakin, kun ei tiedä, mikä oikein vaivaa. ;)
Varmaan se liikunta on monelle suklaata ja muuta kiukkua vastaava keino purkaa mieltä. Mut ite en oo siihen vielä päässyt kiinni. Ja haasteena ainakin vauvavuonna ois mulla se marttyyrius, etten voi muka lähtee minnekään kotoa ilman vauvaa...
Mäkin otan vastaan hyviä vinkkejä, mulla kun ei siis ollut niitä juurikaan antaa... :)
Suurin ongelma pahan mielen purkamisessa taitaa olla se, ettei oikein itsekään ole selvillä siitä, miksi on paha olo. Tai toinen vaihtoehto on se, ettei sitä halua myöntää itselle tai toiselle.
VastaaPoistaItse olen yrittänyt (huom!) miettiä mistä tämä johtuu ja sanoa sen sitten ihan ääneen, joskus jopa töissä lapsille. Ja ihan on toiminut. Heti olokin helpottuu, kun saa vaikka sanottua, että mua kuulkaa ottaa päähän, kun täällä on tämmöinen meteli! Tai kotona miehelle, että mua harmittaa kun on niin sotkuista, enkä jaksa siivota(joka sekin harmittaa).
Oliks tää ny ihan itsestään selvä juttu kaikille muille...
Kyllä toi on semmonen pointti, ettei se aina h-hetkellä oo yhtään selvä, vaikka sen saattaisi järkevinä hetkinä muistaakin. Just se, että hepuloimisen sijaan keskittyis miettimään, että mitäs tässä nyt oikein käynkään läpi. Turhauttavaa on, jos ei sitten oikein yhtään keksikään, mistä lähtis syitä kaivelemaan. Tosin joskus käy niinkin, että kun avaa sanaisen arkkunsa ja lähtee jauhamaan jotain valivalia vaan, niin viimeistään kunnolla provosoituessaan pamahtaa se "oikea syy" esiin. Saattaa olla itellekin yllätys. ;)
PoistaMmm, tuttua sekin ;)
Poista