Mitäköhän oon tekemässä?

Takassa loimottaa lämmin liekki.
Pieni osasi nukahtaa sisälle eilisestä oppineena hyvin.
Isokin tykkää uudesta päivälepopaikastaan, äidin ja isän sängystä.
Itse saan istua taas soffalla ja tuijotella telkkaria tai sen ohi metsään.
Pihassa könnää eilen ostettu kakkosauto, jolla viimein pääsisin viettämään laadukasta kotiäitiarkea kaupungilla ja kerhoissa.

Ja sitten se ihmetystä herättävä osuus:
Äsken tein alustavan päivähoitohakemuksen alkaen niin pian kuin mahdollista.
Ja seuraavaksi laitan työhakemuksen menemään.

En jää harmittelemaan, jos en paikkaa saa, mutta aika vahvasti oon nyt orientoitunut menemään. Eilen olin varma, että haluan mennä. Tänään mieleen palasi pointit, joiden takia tekisi mieli penuilla. Mutta sen verran laulatti ja nauratti eilen, että luulen haasteen olevan kuitenkin tervetullut juttu. Ihme homma. Kai se on niin, että sitä alkaa kaivata haastetta heti, kun elämä tuntuu helpolta. Heh. Vähän hölmöä luopua tästä arjesta. No, onneksi mun töissä ei tähän aikaan vuodesta ole hommia tarjolla kuin maksimissaan neljän kuukauden pötkö. Sitten taas kotoillaan.

(Autosta vielä: se on vanha rouva Mursu, Mummomarsu. Muitakin lempinimiä ehdin jo eilen keksiä, mutta voi olla, että parhaaksi jää pojan aamuinen "Pikku-Mono". Nokka olisi ollut hauskan näköinen, mutta rajasin sen kuvasta pois ihan vain siitä syystä, etten halunnut mennä ulos kuvaamaan, ja ikkunasta pikaisesti zoomaillen en enempää saanut mukaan kuvattua. Haha, maailman huonoin syy esitellä huono kuva!)