Uudet kuviot

Kotona oli neljältä hilpeää väkeä. Näköjään lapseni ovat omaksuneet mun tavan purkaa jännitystä ja innostusta: hyörittiin kaikin ympäriinsä, hihiteltiin, hoiloteltiin ja vähän riehuttiin. Eli kaikki meni tänään hyvin. Poika ei ollut malttanut leikkien seasta edes moikata lähtevää isää, joka vei nämä aamulla hoitoon. Pienempikin viihtyi niin, ettei meinannut suostua lähteä mun mukaan, kun menin hakemaan. Ja minäkin viihdyin omassa paikassani hirveän hyvin.

Kovasti kyllä jännitti kaikkia etukäteen. En murehtinut juurikaan, pärjääkö jälkikasvu, mutta kaikenlaista kävi mielessä silti. Nyt, kun molemmat lapset on jo sellaisessa iässä, ettei kaikkea käytöstä voi selittää ikäkaudella, vaan isommassa varsinkin on jo nähtävissä persoonallisuutta, niin jännitän sitä, mitä ihmiset heistä ajattelevat. Mulle, jolle nämä on rakkainta maailmassa, on selvää, että kaikki tekemisensä on edes jossain määrin söpöä, huvittavaa ja liikuttavaa. Tai jos ei ole, niin saan sanoa käytöstään ärsyttäväksi sillä oikeudella, ettei kukaan silti kyseenalaista, ettenkö oikeasti heistä pitäisi. Mutta mitä, jos jonkun muun mielestä noi onkin rasittavia tai hankalia? Tai jotain muuta negatiivista. Tai jos uudet kaverit ei haluakaan ottaa niitä Minun Omiani mukaan leikkeihinsä. Jos ne saavat lapseni uskomaan, että he ovat huonoa seuraa. ...Niin, kai se on vain luotettava, että ne pärjää, eivätkä säry, vaikkei jokainen kohdalle osunut ihmissuhde olisikaan mutkaton. Ja onneksi on äidit ja isät: meidän sydämissä ne ovat aina täydellisiä sellaisina, kuin ovat. Ihan hullun täydellisiä. Tästä lähtökohdasta muistan ehkä kohdella omalle kohdalle osuvia muiden lapsia rakkaudella, jolla heidän vanhempien uskoisin haluavan lapsiaan kohdeltavan.

Ja toistaiseksi tämäkin pelko näytti turhalta: ensikohtaaminen tänään tavattujen uusien ihmisten kanssa oli kyllä tooooosi positiivinen. Jos lapsi autossa hihkuu, että oli "tooooooosi ihanaa", ja odottaa huomisia leikkejä, ei voi olla itsekään muuta kuin tooooooosi tyytyväinen.

Kotimatka lempimaisemassa, huokaisin onnesta.

Jos blogiin asti riittää vielä jatkossa ajatuksia (toivottavasti), niin kirjoitteluaika siirtynee päiväuniajasta tälleen pikkukakkosaikaan. Pitääkö siis nimeksi vaihtaa nyt Pikkarit? Heh, heh, heeeh....