Mun vapaapäivien siivousurakat ovat monesti aika luovia. Löydän itseni ennalta suunnittelemattomien asioiden ääreltä ja lattioiden pesu jääkin seuraavalle päivälle.
Eilen yllyynnyin pakkaamaan viisi muovikassillista vaatetta ja leluja lähetyskirppiskuormaan. Monesti noita vähälle käytölle jääneitä paitoja olen pyöritellyt ja laskenut, että josko niistä jonkun kympin saisi tienattua. Mutta verrattuna kaikkeen vaivaan ja siihen keskeneräisyyden sietämisen vaikeuteen tämä kertarysäyksellä luopuminen oli ihan huippujuttu.
Olen todennut, etten oikein pidä tavaroista. Nautin siitä, kun voin luopua jostain. Eikä sillä, nautin myös omistamisestakin, mutta en koe, että kaikkea pitäisi säästää ja ikuisesti pitää. Kiitän, iloitsen ja luovun. On vapauttavaa saada hyllyille tilaa. Jotta voi hankkia jotain uutta. Kuten helmalakanan, jonka mr Pii hymähti olevan "joku höpsö juttu" (eli ei tykkää). Niin, ja kotiin tuloa odottava siskon eurolla hankkima vanha hääpuku, jota himoitsin ihanan alushameen takia. Että ootapas vaan mr Pii, et oo vielä höpsöä juttua nähnytkään...
Tää on nyt tämmönen "kommentoin, ettei kynnys nouse liian korkeaksi" -kommentti. Moi vaan!
VastaaPoistaJa mullakin on kaapissa toisen haalima hääpuku, pellavainen, odottamassa jalostumistaan.
Just loistosyy kommentoida! 😊 Uu, pellavainen hääpuku kuulostaa ihanalta! Mietin myös, että värjäisikö tuon meille tulevan, vai mitä sille keksisi. Mä kun tykkään prinsessaleikeistä ja oon todennut, että voi niitä aikuinenkin leikkiä. Varsinkin pikkuprinsessojen äiti ja hömppäope. 😊
PoistaOnkahan nyt joku geeni aktivoitunut:
VastaaPoistaisoosiskoo tekee kanssa talossaan inventaariota ja meillä tyhjätään kanssa kaappeja periaatteella:
"tarvitsin, tykkäsin, annan eteenpäin". Että nimenomaan se (väliaikainenkin) omistamattomuus ja roinattomuus on ihanaa. Vaikkakin tunnustan, että ainakin minä rakastun johonkin tavaraan niin tajuttomasti, että ilman sitä ei voi olla.
Oon ajatellu, että jos omistamansa tavarat sais mahtumaan selkäreppuun... Mutta toisaalta, en halua kantaa mun elegia-viinilasejani repussa, koska ne ei kestäisi sitä. Enkä näkisi niitä sieltä. Siksi tarvitsen lasivitriinin. :D
Lisäksi mulla on (kesken) monenmoisia "tee tästä uutta"-projekteja. Uskalsin purkaa siskoonmiehen vanhan nahkatakin ja nyt oon noin 10 iltaa sommitellu paloja toisiinsa. En vaan vielä oo uskaltanu päättää, mitä niille tapahtuu. Mä olen niin kummallinen, että iloitsen ihan vaan siitä mahdollisuudesta, mitä kaikkea niistä vois rakentua ilman, että näin koskaan tapahtuu!!
-akka-
Oisko se tää kevät vai mikä, kun tekee tämmöisen raivaamismielen? :D
PoistaNuuskamuikkusen ideologia on esimerkillinen ja palaan sen äärelle usein (en muista koskaan mitään sanasta sanaan): Ei tarvitse omistaa kaikkea, vaan riittää, kun jonkin näkee ja painaa mieleensä ja muistoihinsa. :) Tosin niinpä, vaikea juoda muistoissa olevista viinilaseista tms... ;)
Lapsena, kun sai jotain muumijuttuja, niin jostain syystä mä sain aina Nuuskamuikkusen.
VastaaPoistaNuuskamuikkusprintillä paita tai kynäpenaali. Ja se oli samalla jees, samalla harmi. Kun mä tykkäsin niiskuneidistä ja mammasta, ja muut näki mut nuuskamuikkusessa. Soli äijä. Ja mä en ollu. Mä tykkäsin koruista, timangeista ja blinblingistä. Ja hilloamisesta, kukista, vieraista.
Mutta mä diggaan nuuskamuikkusen ideologiaa tuossa tavaran omistamisessa. Käytän tuota ajatusta esimerkiksi maisemien tai vaikka museoiden taulujen kanssa: mä painan ne mieleeni ja jos ne on merkityksellisiä, muistan ne. Jos ne ei ole, ne saikin unohtaa.
Samasta syystä en käytä kirjanmerkkiä. Jos en muista, mihin kirjassa jäin, onko se sitten lukemisen arvoinen?
Mulla on järjetön määrä kankaita, joita en haluaisi leikata, kun sitten on vaarana että niistä katoaa se potentia. Vaikka siis iloitsen vaatteesta tai pöytäliinastakin, mutta iloitsen myös leikkaamattomista kankaista. :D Mitähän se kertoo minusta? Omistan resursseja, joita en halua käyttää, ettei ne tuhoudu? :D
-akka-
Ehkä sussa ulkopuolisen silmään on jotain Nuuskamuikkustakin, sellaista filosofista luonnonlasta.
PoistaPienenä olin Pikkumyy, mutta nyt isompana en samaistu "riittävästi" kehenkään. Tampereen Muumimuseossa yritin kaikkien sivuhahmojenkin seasta löytää itselleni nimikkohahmon, mutta ei: kyllä mussa on Nipsua, Myytä, Niiskuneitiä, Nuuskamuikkusta ja sitä aavistuksen verran simppeliä ja tylsää Muumipeikkoakin. :)
Ehkä noi kankaat edustaa sellaista unelmointia. Että joskus on kivempi haaveilla ja suunnitella, kuin oikeastaan toteuttaa. Ja mikäs siinä. Sitä paitsi kuka estää laittamasta kankaita sellaisenaan seinille koristeiksi tai avohyllyille pinoon ilostuttamaan? ;)
Hauska toi ajatus kirjanmerkistä! :D