Ennustus vuodelle 2019 ja arvonta

Uudenvuodenennustus kuuluu jo perinteisiin Päikkäreillä. Tänä vuonna lähetän sinulle ennustuksen kortilla. Valitsin korttikätköistä hassuja, käyttämättömäksi jääneitä aarteita ja toisaalta myös lasten saamia ihania onnittelukortteja. Valitse numero väliltä 1-27 ja kurkkaa TÄNNE nähdäksesi, mikä kortti ennustaa tulevan vuotesi maisemat. Tulkinnan saat tehdä itse, tai antaa muille mietittäväksi.

Tämän vuoden ennustuspostauksen yhteydessä päätin järjestää lisäjännitykseksi arvonnan. Palkintona Marimekon "silmälasipussukka". Eli öh, penaalin. Ostin sen itselleni, mutta huolellisesta valikoinnista huolimatta tulin kotona tulokseen, että haluankin eri värisen. Mietin pussukalle uutta kotia, ja vaihtoehtoja tuli liikaakin mieleen. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Tiedän teistä lukijoista monta, joille tuo passaisi väreistään oikeinkin hyvin! Eli ei muuta, kuin arvontajännitystä Päikkäreihinkin pitkästä aikaa.

Osallistut arvontaan jättämällä sähköpostiosoitteen, ellet  sitten tiedä, että tarvittaessa saan sut kiinni vaikka puhelimitse tai kotiovelta. Sekä tämän, että linkin takaa aukeavan ennustussivun alle jätetyt kommentit huomioidaan. Arvonta päättyy 13.1.

Menneiden vuosien arvontoja pääset kurkkimaan täältä:

Vuodelle 2018
Vuodelle 2017
Vuodelle 2016
Vuodelle 2015
Vuodelle 2014
Vuodelle 2013

Tupsupipot ipanoille

Tytöt valitsivat kaupasta itselleen kimallelangat lempiväreissään. Tein niistä pipot. Sen kummempia suunnittelematta niistä putkahti tällaiset. Molemmat olivat tyytyväisiä omiinsa, eikä kutita, puhdasta akryylia kun ovat.. No, ehkä heistäkin joskus vielä tulee villafiilistelijöitä.

Nolostelin ensin, että johan on kököt ulkovaatteet kuvissa, mutta haloo, ihan sama! Sitä paitsi nehän rimmaa lopulta ihan kivasti, vaikkei kokonaisuutta nyt harmoniseksi tai tyylikkääksi pystykään sanomaan.

Nyt porukka asettuilee olohuoneen lattialle patjalle. Keskisiskon haaveena on ollut herätä kuusen alta aattoaamuun. Riemu on ollut railakasta jo tänään, joten tsemppiä huomiseen meille, ja muille samanlaisen jännityksen keskellä eläville.

Erilaisia joulutunnelmia

Joululoma alkoi. Lomamoodi iski heti, mikä on mulle tarkemmin ajateltuna melko lailla ennenkuulumatonta. Ei taitteen kriisiä ja kiukkupäivää. Töistä lähdin hyvillä mielin. Olin onnellinen siitä, miten onnellisia oppilaat olivat pehmolelukaksikosta, jonka ostin heille lahjaksi luokkaan. Hellyydenharjoittelukavereiksi ja kanssaeläjiksi kaikenlaiseen. Oppilaista on tullut niin omia. Sen tietää siitä, että tykkää niistä ihan hirveästi silloinkin, kun ne ovat ihan sietämättömiä ja saa sanottua enää "voi hyvää päivää tätä touhua". Voisi toki keksiä jonkin iskevämmän ja uskottavamman tuhahduksen.

Kotona sain siivousrauhan, muut evakuoivat itsensä. Tänään oon jatkanut siivoilua, mutta en tunne mitään inhottavaa painetta mistään. Luulen, että suru vaikuttaa siihen, että on helpompi antaa joulun vaan tulla, sellaisena, kuin on tullakseen.

Isä on ollut mun unissa, puheissa ja ajatuksissa. Unet menevät yleensä niin, että isä on jossain porukkamme mukana omana itsenään. Minä kuittailen kepeästi, että eihän sun pitäisi täällä olla. Ja se myhäilee silmät tuikkien, että ei niin. Ja silti on. Tai ei ole, mutta on. Sellaista läsnäoloa haluankin tuntea, siinä olossa on hyvä olla. Se tarttuu unista päivänkin oloon.

Joulu voi tulla. Olen valmis sen itketettäväksi, hellittäväksi ja rauhoiteltavaksi.

Pulppuilen tänne vähän

Nyt on hirveä hinku kirjoittaa. Päivittää muka kaikki, ja valmiiksi tietää, ettei sormet tule pysymään mukana. Pulppuaa niin holtittomasti, enkä hahmota kerrottavalleni mitään punaista lankaa ja rakennetta.

Työhön paluu sairasloman jälkeen sujui kohtuullisen hyvin. Tuntuu, että ehdin toeta jotenkin jaloilleni. Mielen lisäksi sain sairasloman ajaksi myös fyysistä sairastettavaa, enkä siltä osin ole kunnossa vieläkään. On tuntunut hengästyttävältä ajatus, että työ on tällä hetkellä kuormittavaa, perhe-elämä on kuormittavaa (uhmaikä ja erityisesti sen mukanaan tuomat sietämättömät nukahtamiskaaokset ja minun oman väsyni vaikutukset muun perheen hyvinvointiin) ja terveyshuoletkin kuormittavat. Ja näiden lisäksi vielä tosiaan elämän muita kriisejä on puskenut lupaa kysymättä päälle. Sairasloma oli hengenpelastaja ja selviydyn varmastikin jouluun asti ladatuilla akuillani.

Mutta kovilla kierroksilla menen, ja pitääkin mennä, että tulee valmista. Töissä on ruuhkaviikot, ja rumbaan tulee muuttuvia osasia jatkuvasti. Joulujuhlaa, sen harjoittelemista, muutoksia ja muuttoja, arviointia, kokeita, vihkon- ja kirjantarkistuksia, joulunaluslevottomuutta, kirittäviä sisältöjä ja muuta hömppää ja humppaa.

Unetkaan eivät mua viisaammaksi tee, kun mulla ei ole aikaa miettiä niitä tarkemmin. On ollut hukattu lapsi, irti pureskeltu kieli (ruma ja ruskea sellainen), tuntemattoman lapsen irtopää kangaskassissa ja huoli päättömästä vartalosta jossakin, rikkinäiset silmälasit ja mitä vielä. Taloja, mäkiä, matkustajalentokoneen harjoituslentoja.

Tosielämän kohokohtia on ollut Miukun ja Keskisiskon kanssa tavatut Mimi ja Kuku, ja äidin kanssa koettu Juha Tapion keikka. En ole itse ollut koskaan kovin kova fanittaja. Tykkäsin teininäkin niistä bändeistä, joita sisko tai kaverit fanittivat. Tämän hetken fanituksen kohteet poimin siis tyttäriltäni ja äidiltäni. Molemmat konsertit ja kohtaamiset olivat hoitavia ja ilostuttavia. Ja mr Piin kanssa vietetty ammattiyhdistyksen pikkujoulukin oli kiva. Ja se on tehnyt mulle kivan joulukalenterin, jossa saan yllätyksiä joka päivä. Ja sekin on hauskaa, että Keskisiskolta irtosi ensimmäinen hammas ja se, että minä ostin hulvattoman hulmuhihaisen kukkapaidan! Se on mulla tuossa alla olevassa kuvassa, jonka olen ottanut Mäkkärin vessassa Juha Tapion konsertin jälkeen.

Elämä pulppuaa ja rönsyilee. Ja välillä itkettää ihan holtittomasti. Mutta näillä mennään. Joulu tulee vaivihkaa ja vähän silloin tällöin halaa, kun kohtaillaan oviaukossa tai illansuussa.

Jatketaan toiste, kun löytyy pätkä sopivaa punaista lankaa seurattavaksi. Moikkelis.

Kissapetohavainto takametsässä

Viime viikolla tapahtui se, mitä olen pitkään pelännyt. Jonkin aikaa jo aavistelin, että se olisi väistämätöntä, mutta silti se, että se tuli näin varoittamatta ja äkkiä, yllätti.

Nimittäin ompelin kaappiini jo vuosia sitten päätyneestä äidin vanhasta pantterikankaasta mekon itselleni. Ja olen käyttänyt sitä julkisesti moneen kertaan, vaikka lupasin itselleni, etten... Etten ompelisi ja etten käyttäisi. Mutta oi kyllä, riittaväisänen minussa hihkuu riemua.

Kuvat otin tinttiterapiaistunnon aikana takametsässä. Itselaukaisijalla puolukkapuskasta, mikä selittää päättömyyden ja oudosti ajoitetut poseeraukset. (Viisi sekuntia ja korolliset saappaat mättäillä...) Uskomaton metsä, minun Taikametsäni. Niin kotoisa käpytikan nakutus ja jäisissä puissa rapistelevat, koko ajan lähemmäs uskaltavat tiaiset. Kuvittelin jo päässäni, kuinka istahtavat kohta olkapäälle ja saan kuiskailla niille kuulumiseni. Eivät istahtaneet, ja korvat alkoivat jäätyä, mutta ei se mitään. Hoiduin silti vähän aikasempaa seesteisemmäksi.

Pieni paussi

Nyt on pieni paussi. Se tuntuu tyhmältä. En tiedä, mistä olosta ottaa kiinni. Relata, siivota, fiilistellä, surra vai kiukutella. Pää on yhä puuroa, joten tuskin mitään tietoista päätöstä pystyn olemiseni suhteen tekemään, liekö tarvekaan. Aamutuimaan menin ulos kuuntelemaan tinttejä ja hyppimään skeittilaudalle tyttären opettamaa temppua.

Toisaalta, kuten tiedätte, tunteeni, toiveeni ja pelkoni tapaavat tiivistyä uniin. Viime yönä näin raikasta unta (niiden levottomien ajatuksenpätkien ja havahtumisten välissä), että laitoin katkenneet peikonlehden varret, pienimmätkin, luottavaisena kauniiseen maljakkoon tekemään uusia juuria.

Eli eikö se tästä jotenkin, johonkin, joskus?

Alamäessä, matkalla kohti levähdyspaikkaa.

Vaistoan, että nyt on tulossa se pysähdys, jonka uneksin korkean, pelottavan ylämäen jälkeen tulevan. Olen nyt siinä hurjassa alamäessä ja posotan alas vauhdilla, joka hirvittää. Teen kiireellä töitä, painan ylipitkää päivää ja haen lapset aina myöhässä hoidosta, vastailen wilma- ja whatsapp-viesteihin vielä kotoakin ja aloittelen arviointien kirjoittamista keskellä yötä (voi mikä suo sekin on, miten ikinä selviän?). Oppilaiden asiat menevät tunteisiin ja haluan ratkaista kaiken. Tänä iltana suunnittelin tietokoneella istuen kaksi tuntia, miten kävisin läpi yhtä tärkeää asiaa huomenna. Keskustellen, ryhmissä, draaman avulla, miten ihmeessä? Kunnes taas jotenkin tajusin, että en VOI laittaa tähän työhön näin paljoa aikaa ja energiaa. En vain voi. En saa. Toisaalta ylikierrokset näkyvät myös niin, että googlaan ihan liian kauan ja ihan liian äärimmäisellä vakavuudella, että eikö mistään tosiaan saa pelkkiä varapyyhekumeja lyijytäytekyniini.

Paniikki tuntuu sydämen paikkeilla ja niskassa. Se on merkki, että pitäisi pysähtyä. Ei vain oikein ole sopivaa kohtaa. Siinä unessa se oli jokin bussipysäkki, jolle kurvasin. Joululoma tuntuisi sellaiselta, mutta en kyllä tiedä, miten kädet pysyvät ratissa ja jalka kaasulla sinne asti.

 

Pakko muuten vielä palata viimeyöhön, kun silloin nähty uni nyt äkkiä kääntyikin sanoiksi. Koko päivän oon sitä miettinyt, mutten saanut kiinni oleellisesta. Nyt saan. Oltiin mökillä. Siellä oli asiat eri tavalla, kuin ennen. Oltiin tehty uusi laituri uuteen paikkaan ja katettu juhannuspöytä siihen. Istuttiin siinä kaikin. Isäkin, vaikka tiedettiin toki, ettei hän enää ollut läsnä sellaisena, kuin olisimme halunneet. Samalla ihan omana itsenään ja samalla ihan valtavan haikeuden (joskin lämpimän sellaisen) aiheuttaen. Aallot alkoivat pyyhkiä laituria kesken syömisen. Keinuttiin siinä lempeästi. Hiljalleen lämmin ja täysin kirkas ja läpinäkyvä vesi nousi aaltojen mukana kerta kerralta korkeammalle korkeammalle, välillä kauloihimme asti. Naurettiin yhdessä, eikä ollut lainkaan kamalaa tai pelottavaa, vaikka voisi kuvitella. Hallittua, lempeää, taianomaista. Isää vähän nauratti, että me sählättiin tolleen heti, kun se ei ole tekemässä ja päättämässä. Tehdä nyt tollanen laituri ja päättää nyt siinä syödä. Mutta se kyllä luottaa meihin. On aina luottanut. Tiedettiin se unessakin. Eikä tuossakaan kuinkaan käynyt, kerättiin sitten vain pöytä ja katettiin uudelleen muualle. Pärjättiin. Ja tehtiin liukumäki lapsille terassilta alas.

Toivottavasti surutyö voisi tuntua samalta, kuin unessa laiturilla oleminen. Omituisesti hallitulta ja haikeudessaankin lämpimältä. Kirkkaalta ja kevyeltä, vaikka oltaisiinkin välillä kaulaa myöten vedessä. Eteen päin mennen, taakse päin katsoen, ja isän läsnäolon jotenkin yhtä vahvasti kuullen. Koska jos isä olisi läsnä näissä hetkissämme, se olisi juuri tuollainen: myhäilisi, kuittailisi ja auttaisi kysymättä vaikeimpien paikkojen yli. Ja itsehän tietenkin ajattelen, että jollain tavalla se on läsnä. Muistoissa, ajatuksissa ja unissa, jonkinlaista läsnäoloa sekin on.

(Ja ei, en todellakaan suunnittele mökille uusia laitureita, liukumäkiä tai mitään muitakaan muutoksia, perikunta älköön pelästykö.)

Millainen murehtija sinä olet?

Meillä oli tällä viikolla koulutusta työpaikalla. Huono puoli asiassa oli se, että niiden, ja muiden menojen myötä maanantaista keskiviikkoon vedin ympäripyöreitä päiviä (osittain vähän ylikin) ja olen nyt ihan raato ja rätti. Mutta positiivista oli, että aihe oli mielenkiintoinen, ajankohtainen, ajatuksia herättävä ja hyödyllinen: Mielenterveys. Tietenkin puhuimme lasten mielenterveydestä ja lasten kanssa työskentelevien mahdollisuuksista vaikuttaa lasten hyvinvointiin. Itse kuitenkin sain paljon ajateltavaa myös omaan elämäntilanteeseen sopien ja oivalluksia omaan elämään liittyviin asioihin.

Yksi hämmentävä oivallus oli, miten eri tavalla me ihmiset käsittelemme murheita ja haasteita. Tai siis hämmentävää on se, että koin siinä asiassa mukamas "oivallusta". Senhän pitäisi olla itsestäänselvä, ja olen vastaavia oivalluksia mielestäni oivaltanut jo useita kertoja elämäni aikana. Että me olemme erilaisia ja koemme asiat niin monilla eri tavoilla. Mutta taas siihen havahduin.

Teimme harjoituksen. Piti mennä seisomaan sen paperilapun päälle, joka kuvasti meitä parhaiten haasteiden ja ongelmien käsittelijöinä. Muistaakseni vaihtoehdot olivat vapaasti ja hyvin tiiviisti muotoiltuna järkeilevä (etsii tietoa, tekee listoja, tutkii), tunteellinen (itkee, raivoaa, riemuitsee, näyttää ja jakaa tunteitaan), sosiaalinen (juttelee, tukeutuu ystäviin), taiteellinen (tuottaa ja luo, käy läpi musiikin, kirjoittamisen tai kuvataiteen tms. avulla), henkinen (pohtii ja mietiskelee, tarvitsee rauhaa ja tilaa) ja kehollinen (pitää huolta kehosta, liikkuu, syö ja nukkuu hyvin).

Hihkuin innosta, kun seisoin oman lappuni ympärillä (henkinen) ja juttelin samoin ajattelevien kanssa: Joo, mäkin lähden ajelemaan autolla, ei radiota ekaan varttiin, joo mä teen myös tolleen, ja ei, mäkään en kykenisi nyrkkeilemään surua tai stressiä pois, ja niinpä, ajatusten pitää antaa tulla ja mennä, rauhoittua ja laskeutua, ja sitten niitä voi käsitellä muillakin keinoilla sen jälkeen.

Sitten jokainen ryhmä kertoi oman porukkansa kesken syntyneitä ajatuksia toisille. Ja siinä tuli se oivallus. Että vau, te ratkaisisitte asian noin, ja itse en todellakaan pystyisi tai haluaisi tehdä sitä tuolla lailla. Mutta että se ei ole silti väärin, eikä minun tapani oikeammin. Oikeasti jopa uskoin, ettei kaikkien olisi järkevääkään yrittää ajatella ja tehdä samoin, kuin minkä itse koen ehdottomasti parhaaksi ja välttämättömäksi tavaksi. Saatoin olla vähän väsynyt ja ylitunteellinen, mutta nämä yksinkertaiset ajatukset vavisuttivat pientä mieltäni. Olin ylpeä itsestäni ja olin ylpeä niistä, joiden tapoja en ole jotenkin ymmärtänyt ja pitänyt yhtä oikeina aikaisemmin. Ja mietin, miten hienoa on, että saan olla sellainen kuin olen, ja joku toinen on toisenlainen. Yhtä oikeassa ja yhtä hyviä kaikki. Ja ennen kaikkea se konkreettinen havainto myös siitä, että erilaisten ajatustapojen lisäksi maailmassa on myös heitä, jotka kokevat jotakuinkin samoin, kuin minä!

...Saatteko kiinni ajatuksesta, vai ihmetyttääkö, miten tällainen asia ei sanoitetulla tasolla ole ollut jollekin itsestäänselvä? Ja haluaisitteko jakaa, millaisia te olette murehtijoina?

Raskas, mutta oudosti lämmin olo.

Hautajaispäivä tuntui etukäteen kauhean raskaalta ja ahdistavalta.

H-hetkellä se tuntui yhä raskaalta, mutta samalla rauhoittavalta. Koleasta säästä huolimatta lämpö jotenkin kääriytyi ympärille ja oli turvallista olla.

Jälkikäteen tuntui väsy. Väsy, väsy, väsy. Suru ja jännitys meni kivuksi niskaan ja päähän.



Tästä lähdetään taas tulevaan. Millainen siitä sitten tuleekaan. Ainakin kuopus tuo siihen oman uuvuttavan lisänsä olemalla joko hirveän hirveän HIRVEÄN uhmaikäinen, tai sitten jotenkin muusta syystä huonona (olosuhteet huomioon ottaen ihan mahdollista sekin). Väsyneenä sellaisen käsittely tuntuu aavistuksen verran kohtuuttomalta, jopa mahdottomalta välillä. Surukin riittäisi työksi jo sellaisenaan. Kiitos, kun olette toivotelleet voimia ja muita kauniita sanoja. Niistä ajatuksista se lämmin tunne ympärille varmaan punoutuikin. Olen kerännyt sanananne ja ajatuksenne tarkasti talteen ja käytän säästellen tulevien viikkojen heikkoina ja raskaina hetkinä.

Arki oli armollinen - sunnuntai ei

Arki oli ihan armollinen. Töissä sujui hyvin ja pärjäsin paremmin, kuin olin odottanut. Sunnuntai on armottomampi. Mieli seilaa ja väsyy eri tavalla, kuin arkena. Suru tulee liki. Yöllä ajoin unissani järjetöntä vuoristoradalta näyttävää kapeaa tietä ylös autolla tietäen, etten voi hidastaa, tai kaikille kyydissä oleville käy huonosti. Vauhti loppuisi kesken ja kaaduttaisiin selälleen. Ylämäkeä seuranneen alamäenkin uskalsin vielä rohkeasti ajaa, mutta sitten piti pysähtyä tien varteen jälkipanikoimaan.

Jos jotain kuitenkin tässäkin sunnuntaissa oli ihanaa, niin se, että sai nukkua siihen asti, että aamuaurinko kuikuili seinälle valoisia laikkuja. Siinä vaiheessa kuvassa näkyvistä möröistä pienempi oli jo toennut aamuyökiukuistaan ja laukkaisi iloissaan halimaan äitiä ja isää.

Kuinka mulle käy arjessa?

Syysloma tuli ja meni. Kaikki suunnitelmat peruttiin, ja onni oli, että viikko oli käytettävissä lamaantumiseen, miettimiseen ja Mummolassa olemiseen. Huomenna pitäisi mennä töihin, mutta huomaan tuntisuunnitelmien tekemisen sijaan lähinnä tuijottavani seinää. Aiempi voimaantunut olotila on vaihtunut pakokauhuun siitä, että miten jaksan arvioinnit, asiakirjat ja muut ennen joulua puskevat projektit ja koulutukset. Tai edes arjen. Muisti ei toimi. En tiedä, mitä tein eilen, eikä mitään hajua siitä, mitä pitäisi tehdä huomenna.

Toivottavasti arki ottaa mut armollisesti mukaansa, ja rintaan mahtuisi muutakin, tuin tukalaa painetta, huolta ja kaipuuta.

Sukelsin hetkeksi metsään turvaan. Keltaiset lehdet makaavat voimattomina maassa. Ostin viime talvena nilkkapituisen, mustan villakangastakin. Se on ihana. Yritän nyt käyttää sitä paljon saadakseni muitakin muistoja ja mielikuvia siihen liittyen, kuin hautajaiset kahden viikon päästä.

Tahdon lintuja ympärilleni

Istun takapihan terassilla. Sydän kaipaa lintujen ja kuusten ympäröimäksi. Tältä paikalta oon lähettänyt isälle lukuisia huonoja kuvia, videoita ja kuvailuja mm. pähkinähakista, varpuspöllöstä, puukiipijästä ja tunnistamattomaksi jääneestä raitapyrstöisestä haukasta. Oon jäljittänyt luontojukuvaajaisäni kuvattaksi hempon, leppälinnun ja punatulkun pesää (viimeisessä onnistumatta). Muuallakin on tullut vastaan vaikka mitä kiinnostavia, itselle vieraita lintuja. Oon oppinut kuvailemaan niitä niin, että isä pääsee heti jäljille ja oikea laji löytyy hetkessä: suopöllö, rantasipi, mehiläishaukka, tuulihaukka... Isälle hihkuin hupsuja kuusitiaisia ja töyhtötiaisia, takapihamme mustarastasperhettä, yöllistä laulurastaan jäljitysretkeä ja maailman söpöintä hippiäistä, joka lähti seuraamaan mua mökkimetsässä. Muutkin luontohavainnot karhunpaskasta supikoirapentueisiin ja omituisiin perhosentoukkiin olen aina jakanut isän kanssa.

Mieli haluaa löytää todisteita sille, että elämä olisi isompi ja ulotteisempi, kuin ymmärrämme. Siksi parin viikon takainen naurettava ja lapsellinen enteelliseksikin tulkittava uni jotenkin muka lohduttaa. Elämän isoudesta haluan vakuuttua myös sillä, että muutama vuosi sitten kokemani omituinen kokemus tuli lohduttamaan mua juuri tässä tilanteessa. Se, josta blogiinkin (tänne) silloin kirjoitin. Haluan uskoa, että elämää ei pidäkään voida kokonaan ymmärtää ja selittää, ja että sieluja ei ole sidottu aikaan. Samasta syystä epätoivoisesti vaadin, että isä lähettää mulle pitkin tulevaisuutta outoja lintuja ihmetyttämään ja rikastuttamaan elämääni. Muistoiksi yhteisistä hetkistä.

Istun yhä tässä terassilla. Lämmin tuuli on rajun kova. Lehdet riivitään väkisin irti puista. Ympärillä sirkuttaa vain talitiainen. Minä tyhmä odotan jotain isompaa, puhuttelevampaa, taianomaisempaa. Merkkiä, selitystä, rauhoittavaa vitsiä isän suusta.

No just. Samassa nämä kaksi istahtivat vierekkäin polvelleni ja antoivat ottaa itsestään kuvan.

Faari

Meillä on mennyt elämä rikki. Mun isä on kuollut. Nyt pitää koota palasia, yrittää ymmärtää ja yrittää selvitä tästä.

Isä lähti viimeviikolla rutiinileikkaukseen, enkä osannut pelätä pahinta, enkä valmistautua mihinkään. Kaiken piti mennä hyvin, piti toipua. Ei käynyt mielessäkään heittäytyä huolestumaan, saati jättää mitään jäähyväisiä. Tosin nyt jälkikäteen ollaan saatu kuulla ja huomata, että jollei isä nyt suoranaisesti aavistanut, niin ainakin pelkäsi käyvän huonosti. On suojellut meitä lähimpiä peloltaan ja kivuiltaan.

Kuluneet päivät ollaan vietetty äidin ja sisarusten kanssa lapsuudenkodissa. Yritetään rimpuilla epätodellisen olon, ikävän, musertavan pettymyksen ja suuren surun välillä. Kiukuttaakin. Itkuun mennään välillä hysteerisen nauruhepulin kautta ja joinain hetkinä käyttäydymme surukotina muiden silmiin ehkä yhtä epäkorrektisti, kuin isäkin toisinaan.

Ollaan itketty, ollaan muisteltu, ollaan halattu ja silitetty toisiamme, ollaan oltu vähän epäsopivia ja aiheutettu ehkä pahennusta. Toisaalta taas ollaan istuttu aikuisina sisarusten kanssa puhumassa hautajais- ja perunkirjoitusasioita. Ollaan tankattu voimia jokaisesta saamastamme halauksesta ja isäämme liittyvästä tarinasta ja muistosta, joka meille on kerrottu. Sydänemojit ja osanotot lämmittävät ihmeellisen paljon.

Isän äidin, eli mummin luona Miuku ja mummi juttelivat Faarin kuvasta. Miuku oli ujona, hiljaisena nynnynä mun sylissä. Hiljaisen hetken aikana tiesin Miukun pohtivan Faaria ja hassua kuvaa Faarista ja pöllönpoikasesta. Arvelin sen sanovan jotain vähän hupsua ja ymmärtämätöntä, ehkä kysyisi jotain. Kirkkaalla, vahvalla ja varmalla äänellä, kuin meidät vakuuttaakseen, Miuku sanoikin ytimekkäästi, että "Faari on taivaassa".

En ole koko aikaa jaksanut ja halunnut parkua. Joka ilta tulee väsähdys, että eiköhän lopeteta nyt tämä leikki, että joku olisi muka kuollut, ja palata entiseen, tavalliseen elämään.

Miten kauan menee, että elämä ja tulevaisuus ilman kahden metrin kokoista Faaria näyttää yhtään sellaiselta, että sitä kohti olisi edes siedettävää mennä?

Monesti, vaikkakin aikaisempaa paljon harvemmin, tulee olo, että pitäisi kertoa jokin kiva tilanne päivästä blogiin. Toisin kuin ennen, jää usein asiat läpikäymättä täällä, jauhan ne muualla tai jätän sikseen. Luulen (taas), että olen löytämässä itsestäni uutta elämänvaihetta, jossa lepo ja kuormitus ovat sopivammassa suhteessa, kuin viimeisten kahdeksan vuoden aikana olen kokenut. Kääntöpuoli on, että täytän arkea kotona nyhjäämisen ja palautumisyritysten sijaan kaikenlaisella muulla. Kalenteri on tiivis, ja iltapäivähoidosta hakiessa pitää hoputtaa, että nyt jo autoon, että lättytaikina ehtii turvota vielä illaksi.

Tänään kuitenkin kiva ilta päätyy blogiinkin asti. Päivän porhalsin töissä tauoitta ja iltapäivän kokouksen jälkeen hurautin pientä ylinopeutta kotiin vääntämään sitä äsken mainittua lättytaikinaa partioiltaa varten. Pelastin omani (ja varmasti myös perheen) hermot hakemalla kuulosuojaimet apuvälineiksi heti samaan aikaan, kuin lättytaikinasangon ja vispilän. Tätä niksiä pitäisi oikeasti hyödyntää todella TODELLA paljon useammin. Äänet hermostuttavat, kun yritän saada jotain tehtyä. Peltorit sulkevat pois terävimmät äänet, mutta muuten olen jotakuinkin tilanteissa mukana ja läsnä.

Sateinen, kylmä ja tuulinen sää laittoi miettimään ulkona vietettävän illan vaatetusta. Vedin jalkaan monta kerrosta vaatetta ulkohousujen alle, mm. raitavillahousut. Hihkuin tulevani Katti Matikaisena paikalle, mihin 8-vuotias puuskahti, että "Kunhan vain et nolaa mua." Excuse me, nolaa SUA? Pöyristymisestä huolimatta olin myös innoissani: kyllä, lapset ovat kasvamassa, ja kuulostavat siltä. Siitä en ollut innoissani, että samaisesta syystä en saanut heistä jokaiselle niin paljoa vaatetta päälle, kuin mielestäni olisi ollut tarpeen. Ei kuulemma Todellakaan Tuu Kylmä eikä muuten Todellakaan tarvi laittaa villapaitaa väliin.

Ilta oli jotenkin huippu ja hyvä ja huippuhyvä. En tiedä, kokivatko muut niin, mutta mulle se oli sellainen. Karmeasta säästä huolimatta. Hymyilytti tajuta, että paikalla on meidän kutsumanamme kymmeniä ihmisiä, joiden kanssa nauretaan, paistetaan lättyjä, ihmetellään yli lentäviä joutsensaattueita, opitaan uutta, tutustutaan uusiin ihmisiin ja vanhoihinkin paremmin, lapset ja aikuiset leikkivät yhdessä ja lopuksi hiljennytään pimenevässä illassa nuotion ympärille. Yhteenkuuluvuutta ja merkityksellisyyttä. Elämyksiä ja ihmettelyä. Isoja pieniä juttuja. Meidän käsistä.

Harrastus, josta jo aiemmin tiesin, että se ottaa niin paljon, kuin itsestä vain suinkin irtoaa. Mutta nyt tiedän myös, että se kyllä antaa vähintään samalla mitalla takaisin.

(Okei, ei ollut tähtitaivasta, oli kaatosade ja lättytaikinaa silmälaseissa.)

Minun Oma Nurkkani

Pelastussuunnitelman mukainen hyggenurkka valmistuu pikkuhiljaa. Hassua, kun töissä tulee yhtäkkiä kutkuttava tunne, kun tajuaa, että pääsee pian kotiin, makuuhuoneen nurkkaan istuskelemaan ilta-auringon rauhoiteltavaksi.


Ihastuin Jyskissä petrolinsiniseen nojatuoliin. Tuolin mustat jalat harmittivat, mutta onneksi keksin maalata ne kultaspraylla. Samalla sprayasin kaikenlaista muutakin: alkajaisiksi mustikanvarpuja ja kiviä. Rahi on tuolin kanssa samaa sarjaa. Tosin kävi hassusti, ja suureksi ihmettelemäni pahvilaatikon sisältä paljastui kotona neljä rahia, joista vain yhdestä olin maksanut. Varastotyöntekijä oli kantanut ostokset autooni, ja vakuutteli, että joskus tavarat tulevat yllättävän isoissa laatikoissa. Varmasti olisin viimeistään painosta tajunnut kyseenalaistaa sisällön. Ilmoitin toki virheestä heti sen tajuttuani, mutta vielä en ole saanut kolmea rahia kuskattua takaisin liikkeeseen.

Tuolin kaveriksi hankin pienen pöydän ja tavoistani poiketen jopa pari koriste-esinettä siihen. Tuo pikkulamppu, joka on pöydän reunassa kiinni, on nyt hyvin epäkäytännöllisellä paikalla. Mutta olkoon, koska kimaltelee ja on söpö.

Kasvi tarttui Prismassa käteeni jäädäkseen. Hintalappu ja nimi puuttui, mutta ihastuksissani päätin ostaa sen hinnasta riippumatta, kun oli niin komea ja erikoinen. Hinnaksi paljastui huimat 5,90 ja nimeksi peikonkämmen.

Moni sisustaja ei pidä ylpeyden aiheena säästeliäisyyttä (eli epädesignia ja mahdollista heikkoa laatua). Itsekin olin etukäteen hahmotellut tarvitsevani jo pelkkään tuoliin useampia satasia. Kävikin niin, että ihastuin halpaan, ja koko nurkkaus tuoleineen, kaikkine kuvassa näkyvine tilpehööreineen (taljaa lukuunottamatta) ja kukkineen tuli maksamaan reippaasti alle kaksisataa.

Matto varpaiden alle on vielä keskeneräinen, mutta jo projektina koristaa kivasti. Kultalanka taas käytössä, kuten huomaatte. Sohvatyyny on myös vielä sinapinkeltaisena samettikankaana keittiön nurkassa ja mahdollinen viihdeyksikkö yhä hankkimatta. Kertokaahan puolesta ja vastaan, telkkari vai tietokone? Meillä kun alkaa olla jo niin paljon telkkarinkatsojia, että kakkostelkulle voisi olla käyttöä. Toisaalta läppäri olisi sisustuksellisesti helpompi, mutta mieluummin ehkä silti kanavasurffailisin, kuin räpläisin facebookia. Mutta toisaalta ja toisaalta? Onko monikäyttöisyys enemmän hyvä, vai huono puoli? Mutta oli kumpi laite vaan, niin haaveilen sen olevan valkoinen.

Tänä syksynä...

Tänä syksynä olen sopivasti energinen. Jaksan kuormittaa itseäni työllä, ja palaudun vapaa-ajalla hyvin. Työ tuntuu useimmiten helpolta. Se kertoo voimavaroista.

Tänä syksynä olen täyttänyt kalenteria uudella harrastuksella. Musta tuli partiolainen ja koen, että teen tärkeää työtä lippukuntamme ja perheiden eteen. Se tuntuu mahtavalta ja vastuun ottaminen tästä on itselleni ylpeyden aihe.

Tänä syksynä olen ajellut paljon lähikaupunkiin. Välillä olemaan yksin, välillä siskoja näkemään, välillä Lankakerhoon, välillä viettämään kahdenkeskistä aikaa jonkun lapsistani kanssa. Se on mulle akkujen lataamista, vaikka oudolta kuulostaakin. Tarvitsen latautumiseen etäisyyttä lähiympyröistäni ja olen tyytyväinen, että olen osannut ja saanut sitä säännöllisesti ottaa.

Tänä syksynä olen välillä räjähdellyt ja rähjännyt. Silloin, kun virta loppuu yllättäen, katkeaa pinnakin ja keittää yllättävästi yli. Onneksi silti harvemmin ja ehkä vähän pehmeämmin, kuin ennen. Ei tule samanlaista pelkoa kontrollin menettämisestä, kuin heikoimmillaan tuli.

Tänä syksynä olen ottanut jo nyt liki koko talvivaatearsenaalin käyttööni. Tuplavillasukat, kahdet housut ulkoliikunnassa, kaksikerroksinen villapipo jne. Nyt istun takan lämmössä ja toivon, että jalat eivät jäätyisi enää tätä pahemmin, se kun alkaa sattua niin hirveästi liian pitkälle edetessään. Tuntuu, että kramppi pamahtaa jalkapohjista takapuoleen asti, eikä olo lämpene millään. Viime yönä nukuin lämmittimet sukissa ja käsissä. Tämä on kyllä aivan älytöntä ja jopa vähän perseestä, jos uskallan suoraan sanoa. Vinkkejä ääreisverenkierron vilkastuttamiseen?

Tänä syksynä olen neulonut monet villasukat. Pitääpä kuvata ne tännekin, kun ovat niin kivan värisiä.

Tänä syksynä olen taas haikaillut lyhyitä hiuksia. Pitäisikö?

Kapeat housut, helpompi kerrospukeutuminen

Mun arkiaamuja värittää jännitys siitä, miten lasten saaminen vaatteisiin milloinkin onnistuu. Lähden hipihiljaa kahden isoimman kanssa ja mr Pii vie hoitoon pienimmän vasta myöhemmin. Yritetään olla herättämättä heitä. Välillä kriittiset pukijat ajautuvat rajuunkin vaatekiukkuun, jos tarjonta ja esimerkiksi sääolosuhteista johtuvat vaatimukset eivät miellytä.

Isoin on oppinut jo hyvin aamurutiineihin ja tietää useimmiten olla järjestämättä hepulia. Osaa neuvotella, jos jokin ei miellytä. Tosin itsekin osaan jo varsinkin hänen kohdallaan vähän ennakoida ja vältellä ärsyttävimpiä vaatteita ja ehdotuksia. Ärsytysvaatteita nimittäin löytyy: liian väljät, liian erikoisen väriset, liian kankeat, kutittavat, oudolta (esim. uudelta) haisevat, liian paksut, liian monet kerrokset, toppavaatteet, kumpparit jne. Keskimmäisellä kiukku tulee yleensä siitä, etten ole löytänyt hänen puettavakseen mekkoa, röyhelöitä tai muuta krumeluuria.

Aloitin ulkohousukauteen valmistautumisen hankkimalla esikoiselle ulkohousujen alle sopivia sisähousuja: riittävän kapeita - ei liian, riittävän yksinkertaisia ja huomaamattomia, riittävän paksua kangasta ettei tarvi kalsareita viileämmälläkään säällä, koska kerrokset vain ei tule kuuloonkaan. Kaupoista en löytänyt kuin tyttömäisiä, ohuita legginsejä ja liian leveitä collegeja. Poikanen kun on vielä niin hoikkakin, ettei kaupan housut siksikään istu hyvin juuri koskaan.

Siispä kävin kangaskaupassa ostamassa paksua collegea, jonka toinen puoli on (anteeksipyyntöni luonnolle) jotain ihanaa pehmeää. Otin mallia vanhoista NOSHin Hero-housuista, jotka oli oikean kokoisina pojan lempparit. Tein heti samalla mallilla kahdet pöksyt. Jälkimmäisiin en jaksanut tehdä taskuja, kun ekojen kanssa mokasin ja säädin riittävästi. Tein kuitenkin niihinkin taskun näköiset saumat koristeiksi, tuli muka jätkemmät.

Persauksen sauma pitää varmaankin vielä vahvistaa sinisellä ompeleella, kun valkoinen saumurisauma irvistää niin härskisti.

Pupunkorvapipo, jonka loppukankaasta askartelin, päätyi olemaan ihan liian pieni kellekään meistä, se on siis uutta kotia vailla.

Pelastussuunnitelma kaamokseen

Arki on ollut kauhean kiireistä. Se käy välillä voimille. Viimeyönä näin unta, että autolla ajaessa syttyi yhtäkkiä akun merkkivalo. Olin vähän hämilläni, kun en ollut koskaan kuullut, että akku voisi kesken ajon tyhjetä. No, auto alkoi äkki hiipua ja oli pakko kaartaa bussipysäkille tuumaamaan. Päivän mittaan tajusin, että juuri noin arjessani vähän on käymässä. Virta on loppumassa vähän yllättäen. Autoon oli tosin unessa tullut jokin isompi vika, mistä tyhjeneminen loppui. Sen osan tuosta unesta en tietenkään toivo tarkoittavan mitään... Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin syksyn aikana ollut tyytyväinen itseeni ja siihen, että "autoni" kulkee päivittäin ja kilometrejä kertyy. Saan aikaiseksi ja arki on mielekästä ja palkitsevaa.

Mutta jännitän talvea. Oon kokoillut itselleni pelastussuunnitelmaa pimeän ja kylmyyden varalle. Oon vahvasti kaamossynkkyyteen taipuvainen. Inhoan syvästi sitä, että koko ajan on kylmää ja pimeää. Tulen entistä saamattomammaksi ja lamaantuneemmaksi. Virtani loppuu heti, kun aurinko painuu puiden taakse. Ja kun varpaita paleltaa, nousee hartiatkin korviin, ja siitähän seuraa lopulta päänsärky.

Selviytymiskeinoiksi olen koonnut itselleni seuraavia asioita:

Kaikki hyggeily, viltit ja kuumat juomat on hyvä alku. Onnellisuutta ja lämpöisyyttä lisäävät villasukat ja villatakit (joita kyllä täytyy varmasti muutama uusi ostaa ja muutama vanha laittaa kiertoon). Olen myös kerännyt mieleeni listaa kiinnostavista telkkariohjelmista, joista muutamaa olisi kiva seurata vaikka lasten kanssa kainalokkain. Sain myös pelastussuunnitelmaani ehdotuksia uudesta harrastuksesta ja etelänmatkasta, joista kyllä molemmat varmasti toimisivat kaamosmasennuksen ennaltaehkäisyssä ja hoidossa oikein hyvin, laitoin nekin korvan taakse.

Yhden mahtavan jutun keksin myös, jonka ehdottomasti haluan ja toivon voivani toteuttaa: Ostopalveluna kodin siivous esimerkiksi kerran kuussa. Jo ajatus saa hymyilemään ja huokaisemaan helpotuksesta! Sotku ja lika lisäävät stressiä, ja pimeän aikaan on niin vaikea ryhtyä  mihinkään (varsinkaan niin epämukavaan, kuin siivoukseen). Joten miksipä en maksaisi jollekin, joka mielellään sen tekisi kotonamme päiväsaikaan! (Ja nyt vastaanotan vinkkejä luotettavista paikallisista firmoista.)

Toinen, mitä olen miettinyt, on oman yksityisen hyggenurkkauksen tekeminen esimerkiksi makkariimme, jossa villasukkanyssykkänyhväilyäni voisin toteuttaa. Nimittäin olohuoneemme on aika usein varattu ja hirveä tarpeeni tankata meluisten työpäivien jälkeen yksityisyyttä, ääriviivojani ja hiljaisuutta ei aina pääse sohvan nurkassa täyttymään.

Hassua, miten tällaisten suunnitteleminenkin hymyilyttää. Harvoin talven odotukseen liittyy mitään positiivista. Kesällä, kun ostin terassille hämäräkytkimellä toimivat valaisimet, oli jokin syy odottaa syksyn pimeneviä iltoja. Nyt, kun illat sitten pimenevät, toimii viidestä valaisimesta enää kaksi... Ilahduttavat nekin tietenkin, mutta vähemmän, kuin olin toivonut. Siksikään ei siis haittaa, vaikka auttaisitte mua vielä kokoamaan talvivarastooni lisää viihdykettä ja odotettavaa.

Kuvituskuvassa en oikeasti tee tätä pelastussuunnitelmaa, vaan kirjoittelen partio- ja työjuttuja. Istun myös autossa, mr Piin kyydissä, joten kuva tukee myös päivän puheenaiheista ensimmäistä, automatkailua. Onneksi pääsen toisen kyytiin silloin, kun itseltä loppuu akku tai muuten kulkupeli hajoaa.

Uskalla kiittää ja kehua

Pommejakin on tällä viikolla sydämelleni tipahtanut, mutta kerron kuitenkin muusta. Siitä, miten useita kertoja oon tajunnut tällä viikolla, että olen jotenkin löytänyt paikkaani. Kuulun yhteisöihin, olen ollut omilla paikoillani tärkeä. Ja ennen kaikkea olen tajunnut, mikä voima on kauniilla sanoilla. Ne on tärkeitä ja voimauttavia itse kuultuina, mutta ihmeellistä on kuulla myös, että ne omasta suusta tulleet pienetkin kiitokset ja tsempit on olleet toisille tärkeitä vaikeilla hetkillä. Varmaan joku kiitos on joskus mennyt pelkästä sanahelinästä, mutta ei siitäkään vahinkoa pääse syntymään. Itse en taida enää haluta ottaa sitä riskiä, että joku juuri kaipaisi niitä tärkeitä pieniä sanoja, jotka niin helposti voisin jättää sanomatta.

Sanotaan. Kiitetään, kannustetaan ja kehutaan. Muutetaan maailmoja. Noin niin kuin vaatimattomasti.

Ikivanha maalaus arkistojeni kätköistä, sopii tähän sävyiltään.

Pitkäkyntinen ja huivillinen

Kuvatekstiksi ylläolevaan, alkaen lähinnä olevasta asiasta: Kynnet. Eivät ole vuosiin olleet näin pitkät ja vahvat! Jopas! Jopa hankalat. Ennen mulla oli aina tällaiset, nyt en osaa tehdä mitään, enkä malta lyhentääkään.

Edeten seuraavaan: Partiohuivi. Olen nyt ihan oikea partiolainen. Hups. Ollaan herätetty lippukunta henkiin ja olen tämäniltaisen, ensimmäisen kokoontumisemme jälkeen iloisempi, innostuneempi ja tyytyväisempi, kuin olisin ikinä uskaltanut arvatakaan.

Ja palaten vielä niputtamaan nämä kaksi lähintä elementtiä: Haukankynsillä sai hyvin teltan ja laavun pystyyn ja nuotion kasaan myös. Mutta lapsilauman hyökkäys ja riehakas keinuun pakottaminen taittoi pikkusormen kynnen puolivälistä nurin. Sattui, vaan ei silti katkennut.

Ja viimeinen kohde kuvassa: Hortensia, jonka sain lapsiltani. Olin kaupan kassajonossa, kun katosivat ja palasivat kantaen sen siihen tärkeinä mulle. Maksoin toki lahjani itse, mutta oli niin sööttiä, että yhä hymyilyttää, kun sen näen.


Muutenkin kuplin ja pulppuan. Huomasitko ehkä vähän?

Työkengät nro 1

Kiitos kenkävinkeistä! Sovittelin ehdottamianne ja reinot melkein ostinkin. Mikään ei kuitenkaan ollut Just Hyvä. Siinä kohtaa päätin tarttua siihen ajatukseen, että kenkiä voi hyvin olla kahdetkin. Villasukkapäiville omansa. Villasukkatohvelit löytyi lopulta lähikaupan alekopasta, ja hinnasta huolimatta sain ne tossut, jotka tuntuivat jaloissa parhailta.

Eilen taas löysin tähän hetkeen sopivat tossut. Mummotöppöset, pehmeät ja napakat, helposti puettavat. Jo kaupassa visioin kenkien päälle mustat silkkirusetit, ja tänään ne jo nököttävätkin siinä. Näin, kun farkut on kääritty korkealle ja nilkasta paljastuu tyylikkäästi (Aahhahhahhaa!) pohkeeseen asti kiskottu nilkkasukka, näytän sopivan kivasti Mozartilta. Hyvähyvä.

Nämä on riittävän simppelit ollakseen monikäyttöiset. Ja riittävän höpsöt ollakseen itseni näköiset. (Ja riittävän umpinaiset peittämään rumatsukat-päiväni.)

Vinkeistänne oli hyötyä, vaikka lähdinkin vähän eri suuntaan. Erityisesti tartuin tuohon, että kenkiä tosiaankin voi olla useammat, kuin yhdet. Villasukkapäiville ehdottomasti omansa. Onhan mulla pukukoppi niiden säilyttämistä varten.

Ukkoskuuroja

Ollaan lähdössä metsään juhlistamaan Keskimmäisen taannoisia synttäreitä. Katsotaan, käykö säätiedotusten lupaama ukkonen päälle.

Pääni sisällä pitkään jatkunut iloinen helle kääntyi loppuviikosta painostavaksi, ja jo ennen sitä yllättäen iski pari salamaa maahan asti. Rysähti kunnolla. Sää yltyi nopeasti puuskittaiseksi myrskyksi, jossa tuuli riepotteli ja sade kasteli. Varsinkin iltaisin ja öisin. Nyt satelee enää alakuloista tihkua, mutta kyllä se tästä taas poudaksi kääntyy.

Myrskyt nimiltään "PMS" ja "Paniikkikohtaus" eivät ole voimakkuuksiltaan yleensä yhtä hurjia, kuin aiemmin. Merkittäviä selviytymistä helpottavia tekijöitä ovat ennakointi, ymmärtäminen ja kierukka. Se oli hyvä vinkki eräältä, ja hyvä päätös itseltä.

Nyt pätkä ihanan väristä automatkasukkaa ja sitten metsään.