Viime viikolla tapahtui se, mitä olen pitkään pelännyt. Jonkin aikaa jo aavistelin, että se olisi väistämätöntä, mutta silti se, että se tuli näin varoittamatta ja äkkiä, yllätti.
Nimittäin ompelin kaappiini jo vuosia sitten päätyneestä äidin vanhasta pantterikankaasta mekon itselleni. Ja olen käyttänyt sitä julkisesti moneen kertaan, vaikka lupasin itselleni, etten... Etten ompelisi ja etten käyttäisi. Mutta oi kyllä, riittaväisänen minussa hihkuu riemua.
Kuvat otin tinttiterapiaistunnon aikana takametsässä. Itselaukaisijalla puolukkapuskasta, mikä selittää päättömyyden ja oudosti ajoitetut poseeraukset. (Viisi sekuntia ja korolliset saappaat mättäillä...) Uskomaton metsä, minun Taikametsäni. Niin kotoisa käpytikan nakutus ja jäisissä puissa rapistelevat, koko ajan lähemmäs uskaltavat tiaiset. Kuvittelin jo päässäni, kuinka istahtavat kohta olkapäälle ja saan kuiskailla niille kuulumiseni. Eivät istahtaneet, ja korvat alkoivat jäätyä, mutta ei se mitään. Hoiduin silti vähän aikasempaa seesteisemmäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti