Arki oli ihan armollinen. Töissä sujui hyvin ja pärjäsin paremmin, kuin olin odottanut. Sunnuntai on armottomampi. Mieli seilaa ja väsyy eri tavalla, kuin arkena. Suru tulee liki. Yöllä ajoin unissani järjetöntä vuoristoradalta näyttävää kapeaa tietä ylös autolla tietäen, etten voi hidastaa, tai kaikille kyydissä oleville käy huonosti. Vauhti loppuisi kesken ja kaaduttaisiin selälleen. Ylämäkeä seuranneen alamäenkin uskalsin vielä rohkeasti ajaa, mutta sitten piti pysähtyä tien varteen jälkipanikoimaan.
Jos jotain kuitenkin tässäkin sunnuntaissa oli ihanaa, niin se, että sai nukkua siihen asti, että aamuaurinko kuikuili seinälle valoisia laikkuja. Siinä vaiheessa kuvassa näkyvistä möröistä pienempi oli jo toennut aamuyökiukuistaan ja laukkaisi iloissaan halimaan äitiä ja isää.
Toi uni, niin tuttu. Tekee mieleni kysyä, keitä sulla on kyydissä. Saa olla vastaamattakin, jos haluat.
VastaaPoistaSe, että on unta, on hyvä asia. Ensi viikonloppu varmaan aiheuttaa noita mäkiä ja mutkia uniin, mutta kun se etappi on ajettuna, on hetken tasaisempaa, luulen. Toivon. Saakohan tästä nyt mitään tolkkua? Edelleen etähaleja ja lempeyttä ja voimia!
Saa tolkkua, puhun tuota kieltä. :) Oon onnekseni saanut nukuttua toistaiseksi aika hyvin. Uneksintakin on hoitavaa, kun saa kiinni ajatuksistaan, jotka päivisin kelluvat aika outoina sielussa.
PoistaAuton kyydissä oli unessa mies ja lapset, mutta jotenkin koen, että todellisuudessa siellä on muitakin. Unessa oli kuitenkin vahva enne siitä, että tuon hurjan mäen jälkeen vaihtui kuski ja siirryin itse apukuskin paikalle lepäämään. Tämän hetken fiilis on vielä se, että ollaan mäessä kohti huippua, ja ei saa hidastaa.