Päikkärit

Monesti, vaikkakin aikaisempaa paljon harvemmin, tulee olo, että pitäisi kertoa jokin kiva tilanne päivästä blogiin. Toisin kuin ennen, jää usein asiat läpikäymättä täällä, jauhan ne muualla tai jätän sikseen. Luulen (taas), että olen löytämässä itsestäni uutta elämänvaihetta, jossa lepo ja kuormitus ovat sopivammassa suhteessa, kuin viimeisten kahdeksan vuoden aikana olen kokenut. Kääntöpuoli on, että täytän arkea kotona nyhjäämisen ja palautumisyritysten sijaan kaikenlaisella muulla. Kalenteri on tiivis, ja iltapäivähoidosta hakiessa pitää hoputtaa, että nyt jo autoon, että lättytaikina ehtii turvota vielä illaksi.

Tänään kuitenkin kiva ilta päätyy blogiinkin asti. Päivän porhalsin töissä tauoitta ja iltapäivän kokouksen jälkeen hurautin pientä ylinopeutta kotiin vääntämään sitä äsken mainittua lättytaikinaa partioiltaa varten. Pelastin omani (ja varmasti myös perheen) hermot hakemalla kuulosuojaimet apuvälineiksi heti samaan aikaan, kuin lättytaikinasangon ja vispilän. Tätä niksiä pitäisi oikeasti hyödyntää todella TODELLA paljon useammin. Äänet hermostuttavat, kun yritän saada jotain tehtyä. Peltorit sulkevat pois terävimmät äänet, mutta muuten olen jotakuinkin tilanteissa mukana ja läsnä.

Sateinen, kylmä ja tuulinen sää laittoi miettimään ulkona vietettävän illan vaatetusta. Vedin jalkaan monta kerrosta vaatetta ulkohousujen alle, mm. raitavillahousut. Hihkuin tulevani Katti Matikaisena paikalle, mihin 8-vuotias puuskahti, että "Kunhan vain et nolaa mua." Excuse me, nolaa SUA? Pöyristymisestä huolimatta olin myös innoissani: kyllä, lapset ovat kasvamassa, ja kuulostavat siltä. Siitä en ollut innoissani, että samaisesta syystä en saanut heistä jokaiselle niin paljoa vaatetta päälle, kuin mielestäni olisi ollut tarpeen. Ei kuulemma Todellakaan Tuu Kylmä eikä muuten Todellakaan tarvi laittaa villapaitaa väliin.

Ilta oli jotenkin huippu ja hyvä ja huippuhyvä. En tiedä, kokivatko muut niin, mutta mulle se oli sellainen. Karmeasta säästä huolimatta. Hymyilytti tajuta, että paikalla on meidän kutsumanamme kymmeniä ihmisiä, joiden kanssa nauretaan, paistetaan lättyjä, ihmetellään yli lentäviä joutsensaattueita, opitaan uutta, tutustutaan uusiin ihmisiin ja vanhoihinkin paremmin, lapset ja aikuiset leikkivät yhdessä ja lopuksi hiljennytään pimenevässä illassa nuotion ympärille. Yhteenkuuluvuutta ja merkityksellisyyttä. Elämyksiä ja ihmettelyä. Isoja pieniä juttuja. Meidän käsistä.

Harrastus, josta jo aiemmin tiesin, että se ottaa niin paljon, kuin itsestä vain suinkin irtoaa. Mutta nyt tiedän myös, että se kyllä antaa vähintään samalla mitalla takaisin.

(Okei, ei ollut tähtitaivasta, oli kaatosade ja lättytaikinaa silmälaseissa.)