Oon koko ikäni saanut kuulla tarpeestani pomottaa ja olla aina oikeassa. Armaat sisarukseni ovat tuomiossaan olleet oikeassa, ja oon jossain vaiheessa rekisteröinyt piirteen itsekin.
Silloin, kun elämässä on hallitsemattomalta tuntuvia asioita, tuo määräilevyys muilla elämän osa-alueilla paisuu entisestään. Jotta tuntisin olevani tilanteen (edes jonkun) herra. Oon nimittäin hämmästellyt, miten äkkiä kilahtaa näinä päivinä kiukkusuoneen, kun lasten kanssa ei asiat sujukaan niin kuin itse haluaisin. Kun joku ei nukahdakaan niin kuin kuvittelin. Tai kun yksi ei pue riittävän nopeasti. Tai kun toinen ei siivoa, vaikka oon sata kertaa pyytänyt. Tai kun joku kiusaa taas.
Tiedän, että näinä päivinä lapset tuskin saavat tarpeellista kokemusta siitä, että riittävät sellaisina kuin ovat. Että kilinästäni huolimatta ovat maailman rakkaimpia. Päin vastoin, luulevat varmaan, että heidän tehtävänsä on yrittää miellyttää mua. Vaikka päivissä olisi onnistuneintakin kasvatuksellisia hetkiä, pelkään näiden kurjien vaatimusten jäävän vahvemmin mieleen..
Kuulostaa kamalalta, mutta mun on pakko sanoa se ääneen. Jos vaikka oppisin hallitsemaan tuollaista käytöstä ja hellittämään sen suhteen, mitä lähellä olevilta ahdistuksenhallintahässäköissäni vaadin.
Hauskaa kyllä oli, kun laitoin lapsia nukkumaan: kuiskutin kullekin vuorollaan hempeyksiä. Esikoinen usein vain hymyilee takaisin. Nyt se purskahti hysteeriseen nauruun ja sai tikahduksensa välistä kysyttyä, että miks mä noin sille sanoin. Ei saanut kuitenkaan toistettua, kun käkätti katketakseen. Itse kyllä tiedän sanoneeni nopeahkosti, että "oot ihana ja rakas nuku hyvin".
"Oot ihan rakastunut", sai hän lopulta tirskuttua mun sanoneen. Ei kuulemma oo rakastunut, vaikka yllättävä kikatuskohtaus sai mut jo arvelemaan, että juuri siitä olisi ollut kyse. No, jäipä tältä päivältä sitten tällainenkin käkättelymuisto.
Oon usein ihmeissään kuinka, vaikka mä olisin ollut pari minuuttia sitten niin suutuksissa lasten kans, ne vielä haluaa suukot ja halit ennenkö ne menee nukkumaan. Mä uskon että lapset unohtaa paljon meidän virheitä jos ne tietää siellä syvällä että me rakastetaan. On mahdoton olla täydellinen äiti aina.... ja vielä vaikiempi silloin kun toiset elämän ongelmat painaa ja stressaa. Voi vain yrittää tehdä paremmin uudesta ja uudesta.
VastaaPoistaMulla on ollu pinna tosi lyhkäisenä tänään. Ja melkein raivostuin nyt kun vanhin poika kiukutteli tunnin verran aivan niin typerästä asiasta. Aggghjhhjhhhh!
Joo se on kyllä totta, ihmeesti nuo lapset antaa anteeksi ja unohtaa äkkiä. Tietenkin se on ihailtavaa ja ihanaa, mutta vähän siitä tulee surullinenkin mieli. Varsinkin, kun miettii, miten isojakin laiminlyöntejä lapset on valmiit antamaan anteeksi vanhemmilleen... (Meidän perheessä ei sentään ääripäähän näissä asioissa päästä. Mutta silti, sama asia, pienemmässä mittakaavassa kuitenkin.)
PoistaMutta hei, aika hyvä, jos vaan MELKEIN raivostuit kiukuttelevalle lapselle! Mä sen sijaan tänään raivostuin lapselle, joka MELKEIN kiukutteli... Heheh... No, tilanne hoitui kyllä äkkiä ja hyvin normaaliksi. ;)
Joo, kyllä minä aina tunnen surua, ja häpeän myös, kun ekäyttäydyn huonosti lapsia kohti. Se on niinkun sä sanoit tänään... Miksi on niin vaikea tehdä sen joka tietää on oikea??
PoistaNo niinpä, älä muuta sano! Ja samanlaista on ollut täällä taas tänään, hohhoijjakkaa....
Poista