Kuiskaus selän takaa....

Aamu alkoi ihanan kiireettä. Eskarilainen ja isä olivat jo lähteneet, isä kun lupasi viedä pojan taksille, ettei mun tarvi joka aamu hulinoida kaikkea. Kiva! Eipä siinä, hulinaa oli kyllä pienten kanssa. Keskimmäinen mäiski ja riepotti pienempää, joka sähläsi leikkejä ja kiljui. Pidin juuri tiukkaa puhuttelua sille riepottelijalle, kun hätkähdin selkäni takaa kuuluvaa "äiti"-kuiskausta. Koska tiesin kuulemani mahdottomaksi, en edes kääntynyt katsomaan. Vähän kyllä kylmäsi, miten nyt noin kuulen omiani. Että sekoanko, vai kummitteleeko meillä...

Kohta ääni kuitenkin toistui, ja kodinhoitohuoneen ovenraosta kurkisti eskarilainen, 20 minuuttia lähtönsä jälkeen. Taksipysäkillä oli isän lähdettyä tullut kaverien kanssa riitaa ja sisuunnuksissaan hän oli päättänyt lompsia kotiin. Kiukku kiehahti ja mielessäni ärjyin, että iekutin ipana, miksi teet tämän MULLE?!! (Joo tiedän, huoh..) Järki sanoi kyllä, että rauhassa äiti, selvitä ja selitä, myötätuntoa vähän, ja saarnaa sitten myöhemmin. Hän kun oli kokenut tulleensa kiusatuksi ja oli muutenkin vähän nolona. Mutta ei antanut kiukku periksi, kun niin suututti pukea kiireellä yökkäreissä kiukuttelevia pikkusiskoja autoon omissakin aamutokkuroissa. Annoin palautetta, aika paljon liikaa. Ja hänenkin nolous vaihtui vastakiukuksi mulle. Huoh...

Miksi on niin vaikea toimia sillä tavalla, jonka tietää oikeaksi? Sillä rauhallisella ja harkitsevalla. Samasta asiasta puhuin muuten aamun saarnassa sille keskisiskolle. Silloin, kun kuulin sen "äiti"-kuiskauksen muka pääni sisällä. Että siinäpä mullekin saarnaa kerrakseen....

Jos on tänään saarnattu, niin onpa sitten alttaritaulukin. Olohuoneen ikkunasta aukeaa näkymä, johon uppoan niin usein.. Tasapainottavaa seesteisyyttä tarvitaankin taas.