Ottaa lujille. Tämä muuton mahdollisuuden miettiminen ja tulevaisuuden hahmottaminen. Kun edessä ei ole mitään, minkä varmaksi tietäisi.
Tavallaan nautin tilanteesta: uskon, että kaikki menee hyvin ja jännitys on myös kivan kutkuttavaa. Mutta sille en mitään mahda, että ajoittainen murehtiminen ja luopumiseen liittyvä valtava haikeus saa mun pinnani ennennäkemättömän lyhyeksi ja kireäksi. Itse sen kyllä kestän, ja mieskin varmasti, mutta lapsia en haluaisi ärinälläni stressata. Toivoisin, että he voisivat saada tässä tilanteessa ansaitsemansa kokemuksen siitä, että kaikki on hyvin ja aikuiset tietävät, mitä tekevät. Että kaikki menee hyvin.
Sen verran täytyy opetella feikkaamaan, että saan tuollaisen roolin päälle, mikäli tämä etenee näytöistä vielä myymispisteeseen asti... On koitettava pitää pienimmiltä salassa, että panssarilaiva sihisee nyt rantakivikossa kolhuilla ja vettä tursuaa halkeamista sisuksiin. Mutta ei tämä tähän uppoa, sen verran likellä rantaa ollaan. Mutta toisaalta sen verran väsähtäneinä taannoisista taisteluista siellä ulapan myrskyissä, että nyt on ihan hyvä vain olla ja sihistä tovi tässä ylikuumenneen koneen kanssa.
Luulen muutenkin, että on aika jättää äitivetoinen panssarilaiva haaksirikkoutumaan tähän ja matkaa jatketaan tuonnempana jollakin uudella, uljaalla purjealuksella. Myrskyjä vältellen, kanssakipparin kanssa vuorotellen ohjaten, auringonlaskuista ja delfiinihavainnoista nauttien, ystäviä kyyditen ja tuntien ihan vaan, että kaikki on just hyvin. Pidetään peukkuja, että tämä skenaario toteutuu.
Ja hei, hyvää ystävänpäivää! Olette ihania, kun olette täällä ja livenä, tukena ja seurana. Tyrskyissä ja tyynellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti