Nyt aion sanoa sen oikeilla sanoilla. Ei sillä, että nyt olisi jotenkin erityinen syy se sanoa, vaan lähinnä siksi, etten enää koe olevan syytä salaillakaan. Ja asian tänne tuominen helpottanee mun ja bloginkin välistä suhdetta.
Se tikru-uni, paluu penkkareihin, tarkoitti ajatusta palata kotikaupunkiin. Siihen, josta lukion jälkeen lähdin pomppien pois. Johon en opiskelujen jälkeen halunnut palata, kun en kokenut oloani aikuiseksi. Olisin tuntenut palaavani lapseksi. Halusin oppia selviytymään itse.
Outoa, että nyt mielestäni selviydyn itse. Olen kasvanut pärjääväksi aikuiseksi. Ja silti suurin syy muuttohaaveille on juuri tukiverkoston, perheen ja ystäväperheiden lähelle pääseminen. (Mutta myös tutut palvelut, harrastusmahdollisuudet ja no, niin moni yhtäkkiä tärkeältä tuntuva asia.)
Muutto lapsuuden kotikaupunkiin (joka on siis myös mr Piin kotikaupunki) tuntuu ajatuksena lämpimältä ja pehmeältä. Toki myös pelottavalta. Nykyisestä kaupungista olen nyt antanut itselleni luvan nähdä ne asiat, joista en pidä. Niitä on yllättävän paljon. Tiedän silti, että oli päätös kumpi vaan, siitä tehdään oikea. Pystymme siihen kyllä, sopeudumme ja osaamme olla kiitollisia kummasta ratkaisusta vaan. Vaikkei mikään olekaan tällä hetkellä varmaa, ja voi olla epävarmaa pitkäänkin. Luotamme kuitenkin itseemme ja kykyymme järjestää elämämme sellaiseksi, kuin itse haluamme. Ja toivomme muidenkin luottavan meihin ja päätökseemme. Kumpaan suuntaan vaan. Pointtejamme saa kyseenalaistaa ja epäilyksiäkin saa ilmaista. Veikkaan kuitenkin, ettei kukaan keksi mitään, mitä emme itse näiden stressaavien kuukausien aikana olisi ehtineet miettiä ja jonkinlaista suunnitelmaa niiden varalle tehdä.
Ja pohdittavaa on paljon: Talon myyminen, uuden hankkiminen (ostaminen, rakentaminen, vuokraaminen), lasten huomioiminen, omat voimavarat ja työt. Näistä monessa kohdassa nousee pala kurkkuun. Ja monessa iskee iso innostus. Moni meistä riippumaton asia voi vaikuttaa siihen, mihin suuntaan asiat kääntyvät.
Jollei muuta tarkoitusta ole tällä tekstillä, kuin kaapista tulo (asian kanssa, joka ehkä oli kaikille jo itsestään selvä), niin tehdään tästä postauksesta sitten puskaradio ja ensimmäinen epävirallinen myynti- ja ostoilmoitus:
Tiedätkö meille taloa, tai tiedätkö talollemme ostajaa?
En tiedä jos osaan sanoa tämän oikein kunnolla suomeksi, niin muutan nyt englantiin... I think it's put so well how you said that you left your hometown eagerly after high school, and didn't want to return afterwards because you would have still felt like a kid. I relate well to that. Except that Josh and I lived in an apartment in my parents' house for four years at the beginning of our marriage. We even had our first baby while we lived there. It was like we needed that distance of 700km for five years when we moved up north to really properly grow up and deal with life on our own, and figure out how rough it can be, before we could be content with coming back to our hometown. We are happy to be back here, though. I'm so happy our kids can spend time with my parents, and that we can, too. And that we can go there for a sauna almost every week, since we don't have one yet, haha!
VastaaPoistaAnyway, I'm sure you'll figure out the best thing for your family together. If you do move, I hope you find a house buyer quickly, and a job, and a new place to live as smoothly as possible!
Joo mäkin oon jotenkin kokenut, että sopiva etäisyys on ollut tarpeen opettamaan itsestä ja omista kyvyistä. Aikuistumiseen. Toki ite oon asunut korkeintaan 200 kilometrin päässä lapsuuden kodista. Eikä nykyisestäkään tuu, kuin reilu tunnin matka. Mies jopa tarvittaessa kulkee sieltä sitten vanhassa työssään, jollei uutta, hyvää löydy. Eli vaihtoehtoja siinäkin mielessä on enemmän. 😊
PoistaToivon, että kaikki järjestyisi sujuvasti, suuntaan tai toiseen. (pitää aina muistaa korostaa näitä molempia vaihtoehtoja.. 😆)
Mietiskelin nimenomaan tuota pärjääväksi aikuiseksi kasvamista. Ymmärrän sen hyvin. Samaan "ongelmaan" ja etäisyyden ottoon oon törmänny usealla taholla. Sitten mietin itseäni ja omaa perhettä. Opiskelujenkin ajan vietettiin melko tiiviisti aikaa lapsuudenkaupungissa ja lopuksi asetuttiin kävelymatkanpäähän lapsuudenkodeista. Missä vaiheessa minä aikuistuin? Tuntuu että olen aikuinen - vanhempien kanssa eri mieltä oleminen ei ole ongelma eikä draamaa. Mutta silti avun tarpeessa puhelin nousee äkkiä käteen. Koen sen tukiverkoksi. Mutta sitä mietin missä vaiheessa täysi nojaaminen muuttui tukiverkoksi.
VastaaPoistaJa missä vaiheessa minusta tuli MINÄ eikä "jonkun tytär". Missä vaiheessa "tyttäryys" lakkasi olemasta päällimmäinen määre minusta?
-r
Varmasti aikuistumiseen on yhtä monta tapaa, kuin on muidenkin murrosikien läpikäymiseen. Toiset irtautuu isosti ja näyttävästi, toiset rauhallisemmin. Minä koin tarvetta todistaa itselleni, että pärjään. Vanhemmille en oo kuitenkaan tuntenut tarvetta todistella: koen heidän aina luottaneen mun pärjäämiseen. 😊
PoistaMusta on kauhean rohkeaa että ihmiset muuttaa omavalintaisesti kauemmas (ilman että taustalla on suurta dramatiikkaa). Aina muutto ei oo oma valinta vaan elämän kuljetusta, mutta usein valinnan vaihtoehtojakin on. Se on musta rohkeaa ihan itsensä myös tukiverkkojen tähden. Itsellä kun tukiverkot on tässä elämän ruuhkassa ollu lähellä niin tuntuu että kuinka joku pärjää ilman niitä. Ja hyvinhän ihmiset pärjää! Mutta se on musta rohkeaa ja arjen sankaruutta!
PoistaMutta sitten kuitenkin huutelen täältä omasta poterostani muille että "tulkaa tänne!", niinkuin teillekkin. Toivoisin että muillakin olisi verkot lähellä että elämän tyrskyjä vois edes vähän tyynnyttää verkkojen avulla. (Sivuun menee kun etenen ajatuksenjuoksuna)
-r
:) Saan kyllä tuosta ajatuksesta hyvin kiinni, vaikka itselläni asiat ja ajatukset onkin menneet toisella lailla. :)
PoistaTässä ollaan nyt joitain kuukausia leikitelty sillä ajatuksella, että olisi teoreettinen mahdollisuus nakata lapset lyhyeksi ajaksi sellaiselle ihmiselle, joka varmuudella vielä jopa tykkää ja välittää siitä lapsesta. Se tuntuu aika tooosi kivalta. Enkä oikeasti edes usko, että me tarvittaisiin apua kovin paljon enempää, kuin nytkään. Mutta tuntuisi kivalta tietää, että siinä ympärillä on monta välittävää ihmistä, JOS sellaiselle iskisi äkillinen tarve. :)