Muistan joskus kuulleeni ohjeen, miten lapsen ulkonäköön liittyviä asioita kehuessa pitää olla tarkkana. Ettei tule esimerkiksi sellaisia ajtuksia ja kuvitelmia lapselle, että kauneus on erityisen tärkeää ja kaikin keinoin tavoiteltavaa, tai mikä pahempaa: ettei tule sellaista tunnetta, että koristautuminen on välttämätöntä, jotta voisi olla kaunis ja saada kehuja ulkonäöstään. Tuo hassu ohje on mulla jäänyt jostain menneisyydestä mieleen, mutten sitä kyllä mitenkään ole noudattanut. Välillä sitä toki olen miettinyt ja ehkä sen pohjalta osannut valita sanojani tarkemmin. Ihan olen kyllä estoitta kehunut lapsia, jopa heidän ulkonäköään. Vaikken ole toiminnalleni vahvistusta kaivannut, on tietenkin hirveän kiva lukea Itse Sinkkosen olevan samaa mieltä aiheesta.
Tosin lapseni suhtautuvat kehuihin eri tavalla: yksi INHOAA sydämensä pohjasta, jos hänen vaatteitaan tai hiuksiaan kehutaan tai millään tavoin huomioidaan. Muunlaisista kehuista toki tykkää, vaikka se pitääkin joskus osata tulkita suupielen pienestä nykäyksestä ja murahduksen lämpimästä sävystä. Toinen puolestaan kehrää kehuista ja ihanasti hymyillen huikkaa "kiitos", kun mainitsen, miten kivalta hän näyttää tanssahdellessaan itse valitsemissaan röyhelöissä ja miljoonissa asusteissa. Hän kertoo aina onnellisena, jos joku aikuinen on kerhossa kehunut hänen tukkaansa tai vaatteitaan. Ja sitten on vielä kolmaskin, joka kehujen jälkeen menee peilin eteen keikistelemään ja sanoo itselleen "i-haa-na!" Saatte arvata, kuka on kukakin. Tähän väliin nappasin kuukauden takaisen söpistelykuvan instasta:
Ajatukset tässä laukkailevat, ja aasinsilta johdatti traumoihin. Sinkkosen tekstiä oli somessa ja jaettu ja samassa yhteydessä pohdittu taannoisten sukupolvien kyvyttömyyttä kehua lapsiaan. Että millaisia traumoja se on aiheuttanut kokonaisille sukupolville. Jäin miettimään meitä nykyvanhempia. Mitkä ovat ne traumat, joita vuosikymmenten kuluttua osataan nimetä meidän aikamme kansantraumoiksi? Tätä mietin jo aiemmin ystävän kanssa, että traumattomuuteen ja täydelliseen kasvatukseen pyrkiminen on kenties se meidän aikamme ylpeys ja moka. Jos joku siis siinä sattuisi onnistumaan. Meillä on tolkuton määrä tietoa jokaisen ulottuvilla ja sinkkosia joka sormelle sanomaan, miten kasvatushomma tehdään oikein. Ettei tule traumoja. On se toki hyvä, mutta jotain harmillista lapsenkin on koettava, jotta se oppii sietämään suruja, pettymyksiä ja muita ikäviä tunteita. Ja joitain virheitä vanhempien on tehtävä, jotta lapsi osaa kasvaa aikanaan aikuiseksi. Itselleni ainakin oli suurin oivallus aikuisuuden kynnyksellä, että eivät ne omat vanhemmat olekaan täydellisiä. Miten ihmeessä olisin siinä oman epätäydellisyyteni ymmärrettyäni voinut mitenkään luottaa itseeni, jos olisin luullut muiden aikuisten olevan täydellisiä? Miten ihmeessä lapsi oppii luottamaan itseensä aikuisuuden tuomien haasteiden edessä, jollei vanhemmat jätä mitään "kriisejä" lapsen itsensä hoidettavaksi? (Siis ymmärrätte nyt varmaan, että puhun "väärät sukat, en kestä" -tason kriiseistä. Tai ehkä jopa "sisko löi, miten tämä hoidetaan" -tason kriiseistä. Totta kai lapsi tarvitsee monenlaisiin kriiseihin aikuisen tukea ja apua.)
Tämmöistä tänään. Mitäpä sitä muutakaan miettisi perjantai-illan ratoksi? Nyt, kun laukutkin on jo huomista varten pakattuna. Mennään Keskimmäisen kanssa Helsinkiin katsomaan Disney on ice - Frozenia! Iik, miten jännää! Hän aikoo laittaa "juhlakengät" (eli kuvassakin näkyvät kävelykengät), koska "se koko päivä on mulle ihan niin ku juhlaa, se on NIIN ihanaa!"
Ja minä aion kehua sen kenkiä ja pörrötakkia ja kaikinpuolista ihanuutta.
(Ja varmasti opetan hänelle myös jotain aikuisuuden epätäydellisyydestä. Nimittäin pari vuorokautta intensiivistä reissussa oloa hänen ihanuutensa kanssa voi johtaa muutamaan kriisiinkin..)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti