Tahtojen taistelua

Mitä oikein ajattelin? Luulin, että kiukkupäivä kolmevuotiaan kanssa saisi mukavan käänteen, jos lähdettäisiin iltasella etsimään vapaata parturia, johon uskoin pojan suostuvan herkuttelupalkinnon toivossa hyvinkin. Ja tosi innoissaan hän matkaan lähtikin. Kierrettiin partureita, ja lopulta löytyi yksi, jolla vielä oli hetki aikaa ennen sulkemista.

"Täällä haisee pahalta", sanoi poika, ja hinautui askelen lähemmäs ulko-ovea. Voitte arvata, tiesinkö pelin olevan pelattu. Tuoliin asti sain sen ohjattua, mutta sitten iski iso kiukku. Ei auttanut suostuttelu, ei lahjonta. Ei se, että istuin ulvovan muksun alla tuolissa, eikä mikään muukaan. No, kiitos ajastasi, kampaaja, ja heippa. Tavataan, kun uhmaikä loppuu. (Kuinka pitkään näitä juttuja voi laittaa sen uhmaiän piikkiin, vai pitäisikö pian alkaa kyseenalaistaa kasvatustaitojaan?)

Jo parkkipaikalle suunnatessa alkoi vingunta, että pitäisi päästä henkuttelemaan. Totesin, että ei kyllä varmaan mennä, tosin aikuismaisemmilla sanavalinnoilla, ainakin aluksi. Lopulta kiukku-ukko jo vähän nöyrtyi ja oli valmis kääntymään takaisin parturiin, mutta eihän se enää olisi auki, enkä kyllä kehtaisi toista mahdollista uhmaraivoa mennä sinne näyttämään. Autossa vingunta yltyi tuskastuttavaksi, ja kieltämättä oma harmituskin taisi päästä valloilleen, kun yleisö ympäriltä loppui. Tauottoman ininän sekaan ärähdin, että nyt on kyllä ihan oma vikasi, ettei menty herkuttelemaan. "Nyyh, nyyh.... niisk... Äiti, sain ajatuksen! Nyt keksin, mistä ilostut. Mennään kotiin ja leikataan mun tukka!" Ohhoh, sopiihan se, totesin aidosti hämmästyneenä. "Tehtävä suoritettu! Ilostuitko? Tein päätöksen, en kasvatakaan ponnaria, tehtävä saatu päätökseen!"

Ohhoh, todellakin. Ja niin mentiin kotiin ja leikattiin tukka (jätin nyt tarkoituksella mainitsematta yhden tässä välissä tapahtuneen ruokapöytäraivarin jäähyineen). Ja tukasta tuli ihan hyvä.

Mun varmaan kuuluisi jättää sanomatta sekin, että mä NIIN meinaan välillä tuskastua tuohon tahtojen taisteluun! Mun luonnolle tekee tiukkaa, kun itse en saa tahtoani läpi, ja tässä on nyt muutaman kerran tullut todettua, että joskus "ei" on "ei", vaikka se tulisi kolmevuotiaan suusta, enkä sille asialle mitään voi. Turhauttavaa! Tällä viikolla päivät on olleet aivan järjettömän uuvuttavia. Nimittelyä, pikkukiusaa ja isoa kiusaa, jopa nyrkkejä ja hampaita, kun oikein keittää yli.

Hyvä puoli tässä on se (tai riippuu, kenen näkökulmasta katsoo), että pienemmän tahtokiukut tuntuvat näiden rinnalla korkeintaan hupaisilta. Hänkin niin tosissaan harjoittelee tahtomista. Pikkinen on siis ruvennut vetämään hervottomat herneet pukemisesta, jonka haluaisi tehdä itse. Mutta kun ei ihan mene vielä kaikki jäsenet oikeisiin koloihin, ja kun auttaminenkaan ei oikein tule hänen mielestä kysymykseen. Heh, hassu nainen. Mutta kunhan saadaan viimein vaatteet päälle, loppupäivä sujuu kivasti, kun lattialle jättää pipoja, housuja, hanskoja ja villasukkia neidin löydettäväksi ja soviteltaviksi.