Perhekerhon (ja tihkusateessa kärryttelyn) jälkeisessä energiaflowssa rupesin ompelemaan Pojalle toiveidensa mukaista dinosauruspipoa. Vihreys oli tärkein vaatimus, joten paremman kankaan puutteessa päätin leikata Pojan vanhan neulepaidan. Tuskin sitä olisi laikkujen takia enää viitsinyt kierrätää, ja mallikin oli oikeastaan aika huono. Tässä muodossa ruotsintuliainen parin vuoden takaa saa taas vähän pidemmän elinkaaren. Ja Poika sai nollabudjetin talvipipon.
Vuorina trikoo ja välissä vanu.
Tälle dinolle tuli myös tärkeä tehtävä: päiväuniaikaan se piti ottaa mukaan vartioimaan, ettei toissayönä unissa vieraillut noita tule pelottelemaan. Oman lapsen pelko on surkeaa... Minä pelkääjänä paitsi tiedän, miten kurjaa on pelätä, niin tuun myös ihan säikyksi, kun joku kertoo mulle ikkunasta tulevasta noidasta, jolla ei oo silmiä ja joka nostaa hänet kattoon. Hrr.... Pitää varmaan tehdä itellekin tollanen yöpipo...
Oot kyllä mahtava äiti kun teet noin ihania juttuja sun lapsille!
VastaaPoistaJa voi tuota suloista Poikasta...
Oliskin mahtavuuden mitta pekästään siinä... ;) Mutta itekin aattelin, että onpas tässä kivaa suristella Pojan kanssa yhteistä projektia, tonkia kangaslaatikoita ja kuunnella sen visioita ja toiveita. Ja ylpeänä kuuntelin, kun se tunnistaa saumurin ja ompelukoneen. Kunnes se sitten tökkäsi jonnekin niin, että saumurin langat irtos ja lakkasin olemasta ihana äiti. (Onneksi vain yhden hermostumismurahduksen ajaksi, ja saatiin projekti kunnialla päätökseen.)
Poista