Huoh.
Onko hyviä päiviä aina pakko seurata niin karmaiseva lamaannus ja pettymys oman olon kantamattomuuteen? Tulee pelko tehdä mitään kivaa ja touhukasta, kun se vie niin huomaamatta ihan kaikki voimat.
No, yritän muistaa, että näitä tulee ja menee... Tosin ehkä aikaisempaa harvemmin ja aikaisempaa nopeammin menevät ohi. Mutta milloin uskaltaisi sanoa, että "nyt on hyvä"? Milloin uskaltaisi luottaa siihen, että kaikilla on huonoja päiviä, eikä huonot päivät tarkoita heti uppoamista syvään synkkyyteen?
No, jospa vajoaisin toviksi murjottamaan johonkin hyggekoloseen kahvimukin kanssa... Antaisin itselleni luvan olla syyllisyyttä potematta taas hetken tämmöinen:
Kuvan ilme on taannoinen yritykseni matkia kaksivuotiaan äänetöntä, kauhistuneen huolestunutta katsetta, kun se kannettiin kesken unien autosta sänkyyn. Itse hän tuli nyt tähän viereeni alahuuli väristen, hyvä ettei kyynelehtien osoittamaan kuvaa, että "äiti ikkee". Huomasitteko? Juu, todella liikuttavaa empatiaa, sen varmasti huomasitte. Mutta huomasitteko myös, että sanoi iskän sijaan ÄITI! Onnenkeijuni toi taas himpun verran valoa risukasaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti