Puhuminen helpottaa

Sitä odottaa kaikkein lähimmiltä usein eniten apua, kun on hankalaa. Mies on ollut isona tukena näissä oloissani, ja onni onnettomuudessa on, että hän valitettavasti kokemuksen kautta hiukan tietääkin, mistä on kyse. Rauhoittaa, kun se sanoo, että "mä muistan kyllä ton tunteen" ja tietää kertoa, että mun todella täytyy saada nollata ja antaa arjen vastuut vuorostani sille. On helppo uskoa häntä, koska ei ole pitkä aika siitä, kun sanoin hänelle samoin.

Mutta silti ajoittain kilahdan sille. Kun se jollain hetkellä ei ymmärräkään tarpeeksi tai riittävän nopeasti. Tai kun välillä vain on pakottava tarve kilahtaa jollekin muulle, kuin itselle. Tai jollei se osaakaan taikoa päätä puristavaa ja ajatuksia sumentavaa järjettömyyttäni pois... (Jo nyt on kumma.)

Oon huomannut, että on tosi tärkeää puhua avoimesti. Ja oikeastaan melkein kenelle vain. Jokainen puhuu eri tavalla, ja uudet näkökulmat ovat tervetulleita omien ajatussohjojen sekaan. Joidenkin kanssa juttu jää yhdeksi vaihdetuksi lauseeksi ja hämmentyneiksi kattolistojen tuijotteluksi, ja joidenkin kanssa mennään yllättäen äkkiä syvälle. Joltakin riittää katse, joka kertoo ihan kaiken tarpeellisen. Useat ovat selvästikin lukeneet iltapäivälehtien "Miten puhua masentuneelle - älä  ainakaan sano näitä asioita" -artikkelit. Ja harmillisen monet myöntävät tietävänsä oman kokemuksen kautta tarkalleen, mistä puhun. Ja kertovat paljon syvemmistäkin vesistä, kuin tämä omani on. Ja monen kanssa voidaan puhua mieluummin ihan kaikkea muuta, sekin on tärkeää tuulettumista.

Rohkaisen kaikkia murheisiin musertuvia ja huolista halkeavia puhumaan jollekin. Et tee itsestäsi noloa, vaan annat muille mahdollisuuden ymmärtää sua ja tulla lähelle. Saatat jopa auttaa toista samalla, kun saat apua itsellesi. Ja sille "kaikkein lähimmälle" on myös etua siitä, ettei se ole ainoa, joka yrittää ymmärtää, kannatella ja rohkaista.

Omista toipumiskuulumisista sen verran, että vaikka edelleen kilahtelumoodi voi mennä päälle aivan yllättäen ja överisti, niin nyt oon jo pari kertaa palannut tuulettumisreissuilta kotiin hymyillen. Kotiristeyksen ja oman kodin näkeminen ei ole ahdistanut, vaan tuntunut hyvältä. Siinä yksi tämän päivän isoimmista auringonpilkahduksista. Ja tässä toinen:

Minä ja pikkuinen mummoni, ei kun siis pikkuinen tyttäreni. Molemmat niin viimeisen päälle ysäreissä ja kaikin puolin tyylikkäästi pukeutuneina. Pieni onnistui laittamaan kädet taskuihin ja köpötteli keskittyneesti kumarassa pitkin pihoja. Oman Kukkia ja mehiläisiä -teemaisen ysäritakkini ostin eilen trendikkäästi Prismasta. Markettimuoti on rantautunut jo aallonharjablogeihinkin. Minä olen varmaan ollut heille sellainen suunnannäyttäjä, vai mitä luulette? Höhö.