Metsäjumppaa ja mankelointia mielen myrskyihin

Mun piti olla tänään ihan muualla. Näkemässä ihmisiä, joita ihan oikeasti olisin NIIN halunnut nähdä. Haikeat erityisterveiset sinne, jos joku teistä käy täällä lukemassa. Kertokaa mullekin hauskimmat muistelot ja tuoreimmat kuulumiset!

Kotiinjäämispäätös oli henkilökohtainen väsytystaistelu. Yöhön asti puntaroin ja päätin vuoroin suuntaan, vuoroin toiseen. Tiesin, että kolmen ja puolen tunnin mittainen ajomatka suuntaansa olisi haaste mun keskittymiskyvylle, väsymykselle ja selälle. Tiesin, että uskaltaisin sanoa muille, että nyt en kyllä jaksa. Mutta sitä en taas tajunnut, miten vaikeaa sitä on lopulta sanoa itselleen.

Kun päätös viimein syntyi, tuli pettymysitkun mukana myös helpotus. Mun on opeteltava myöntämään itsellenikin, että nyt pitää pitää taukoa.

Muu väki lähti aamulla mummolaan. Arvelin, että kotiseinät kaatuisivat päälle ja pitäisi ehkä karata. Mutta mitä vielä! Hiljainen koti on ollut ihana! Mankeli hurisee ja saa tuntemaan oloni tehokkaaksi. Kahvi tuoksuu ja lämmintä kesäsadetta ripsahtelee välillä kattoon tuoden siunauksen sille synnille, ettei kesäpäivänä huvita olla koko aikaa ulkona. Vaikka pikkupisaroista huolimatta olin sentään vähän, takapihan suojissa jumppailemassa. Siitä on tullut jokapäiväinen voimaa ja virtaa tuottava arjen osanen.  Aika hienoa. Ja vaikkei olisikaan tässä nyt elinikäinen elämäntapamuutos käsillä, niin aion olla iloinen jo kuukaudesta, jona asahi on inspiroinut mua venymään, taipumaan ja voimailemaan. ...Ja saanut hengityksen ja verenpaineen tasaantumaan. Ja siis nimenomaan inspiroinut niin, että ensin teen asahia, ja sitten en maltakaan lopettaa, vaan alan venyä ja voimailla kehon pyytämillä tavoilla.

(PS Kuvat edustavat soveltavaa jumppatiedettä ja liikunnan poikkitieteellistä friistailia ilman vahvaa teknistä tietämystä. Ja mulla ON housut. Oon myös miettinyt, että pitäisikö näin töihin suuntaamisen kynnyksellä ruveta kuvien ja puheiden osalta sensuroivammaksi? Mutta toisaalta, oon just opetellut ajattelemaan, että oon ihan ookoo näin. Avoimena, väsyneenäkin, hömppänä, itsetutkiskelullisissa selfieissä ja postauksissa. Ja sääret paljaina. Tähänkin aiheeseen voi kollegat kommentoida omia ajatuksiaan.)

Tämä viimeinen kuva on jotenkin raikkaan haikea. Tykkään siitä. Kuvasta ja sanaparista. Itselaukaisija pääsi yllättämään.

Tulipa rönsyilevä teksti. Ei nyt vaan huvita tiivistää tai suodattaa liikaa. Tai edes riittävästi.