Vessan lukko repsotti monta kuukautta. Mies kyllä toi kaupasta uuden, mutta ei saanut sitä vaihdetuksi. Ajattelin osoittaa, ettei hän ole joka asiassa korvaamaton (se kun oli ikävä tunne sillä hetkellä) ja vaihdoin sen itse, tuosta vain, suit sait. Poika kyllä vieressä arveli omiaan ja yritti vihjata, että menee mönkään. Suhahdin ruuvarilla pois osoittaen, että menetkös siitä, kyllä mä nyt osaan.
Vaan olisi pitänyt kuunnella. Olin jättänyt lukon väärään asentoon: lukittuna näytti ulkopuolelle valkoista ja avattuna punaista. Pöh. Ja olinpa kiristänyt vielä niin tiukalle ruuvit, etten saanut niitä auki, vaan taisin rikkoa kierteet. Pyöri enää tyhjää.
Niinpä lukko taas repsotti ärsyttävänä monta kuukautta. Kunnossa, mutta jumissa vääränlaisena ja vieraita hämmentävänä. Eilen tyydyin suunnitelma B:hen ja väritin punaiset kohdat valkoisella tussilla ja laitoin valkoisten päälle punaista kimalletarraa. Mä. Olen. Niin. Onnellinen. Ja taas ylpeä itsestäni.
Ja niin oli viimein poikakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti