Ajatuksia peltoreiden välistä

Klo 6:20 oli tänä aamuna yksi valmiina nousemaan. Ei valitettavasti kumpikaan niistä, joiden oli tarkoitus. Eskarilainen oli kiukkuinen vetelys ja taapero innokas topattavaksi lähtökuntoon taksitolpalle.

Liekö aikainen herätys vai antibiooteista sekoileva maha, mutta sen taaperon kiljahtelu ja kirkuminen on ollut tänään korvia ja hermoja riipivää. Hän kyllä hauskasti on oppinut monta uutta sanaa muutaman päivän sisällä, niistäkin voisin toki kertoa jossain positiivisemman sävyisessä postauksessa. Mutta tänään siis lapsi on valinnut sanojen sijaan vähemmän fiksusti vain kirkua, kun tahtoo jotain. Ja mulla on taas joku erityisherkkyyspäivä, jolloin hälinät, kilinät ja kirkaisut iskee suoraan hermoon ja kilahdan itsekin. Niinpä on parempi pyrkiä vaimentamaan ärsykkeitä. Ja kun komentaminen ei tuota toivottua tulosta, siirrytään varasuunnitelmaan:

Pikkukakkosen aikaan iskin Peltorit päähän ja käänsin naaman nurkkaan päin. Puikoille uudet Suomi 100 vuotta -vauvasukat. Kerkesin hädin tuskin postata instagramiin kuvitteellisesta hyggehetkestäni, kun se jo mureni polvea vasten paukuttavan uimalaseihin pukeutuneen ipanan kirkunaan. "ISHKÄ!!! ISHKÄ!!! ISHKÄ!!!!" Minä. Olen. Äiti. Niin kerta. Otinpa sitten siinä kuvan vielä sohvan loppupäästä, kun kerran hyggetaika jo mureni. Ja ärähdin somasti selkääni vasten istuvalle poikaselle, että voitko lakata kröhimästä (kahden sekunnin välein on hermokireälle äidille liikaa, ainakin kun ollaan ihan iholla).

 Outo tunne tuli siinä sitten. Kaikkien muiden tunteiden seasta: Aloin ihan vähän kaivata töihin.