Mä oon tänään jumittanut ajatuksessa, että pelkään muutosta. Mua huolettaa, etten tiedä tulevasta. En tiedä, millaista on olla koululaisten äiti, tai taas työssä käyvä äiti. En tiedä, haluanko olla opettaja vai jotain muuta. Muutos on pelottavampi ajatus, kuin tyytyminen tämänhetkiseen polkuun.
Sitä ei osaa kuvitella, millaista on, jos jokin muuttuu. Jos lapsille tulisi rajoittava allergia, ikävä ope, tai jos vaikka naapurit vaihtuvat tai jos itsellä olisikin enemmän lapsia. Tai lemmikki. Tai huonot vohveliraudat. Kuka niistäkään osaa valita parhaat? Apua!
Vanha suola janottaa. Ei nykyisessäkään vikaa ole, mutta sydän on alkanut hinkua sen vanhan suuntaan. Siinä näkee vain hyvät puolet, ja nykyisessä huonot. Onneksi muutos pelottaa, muuten olisi jo kamat pakattu. Enkä puhu parisuhteesta, vaan toisesta asiasta, joka on meillä miehen kanssa yhteisenä hinkuna, ja jota en ääneen sano, vaikka se lieneekin selvää.
Muutos pelottaa. Se pelottaa siksi, että ne päätökset pitäisi rohjeta tekemään itse. Ja vielä enemmän pelottaa, kun läheltä saa huomata, että joskus suuret muutokset tulevat lupaa kysymättä. Siinä ajatusten myrskyssä voi laittaa kaiken epävarmuutensa vohvelirautojen valitsemiseen ja hyperventilointiin. Harmi, kun vohvelirauta-asia ei ratkea kotisohvalla istumalla. Eikä kukaan muukaan selvitä syytä meidän lapsemme ihottumaan, saati että ratkaisisi sitä vanha suola -asiaa.
Unelmia kohti! Vielä jos se on yhteinen hinku. Yritän itteänikin tsempata pelkojen yli kohti unelmia. Entä jos unelmaa ei toteutakkaan... jääkö elämä roikkumaan möykyksi...
VastaaPoistaVoimia!
-r
No niinpä. Tässä vähän puntaroidaan, että onko kyse unelmasta, vai pöljästä päähänpistosta. Sekin on mahdollista. Toisaalta on olo, että molempi parempi, kunhan päätös on lopulta nuijittu selväksi. Siihen asti tuntuu varmaan tukalalta. ;)
PoistaTsemppiä sinnekin unelmien tavoitteluun! :)
Ihan samoja ajatuksia pyörittelen minäkin päivittäin. Tsemppiä!
VastaaPoistaNo voi että, harmi, että sielläkin on raskasta (?) pyöriteltävää. Vaikka toisaalta niissä piilee aina mahdollisuus uuteen, eikös niin? Tsemppiä sinnekin! Olisipa kiva jutella enemmänkin, millaisia juttuja on mielen päällä.
Poista(Lapsi on muuten sanonut kiukuissaan, että ÄLÄ ENÄÄ IKINÄ SANO "VOI ETTÄ"!!)
Sanon sinulle ja sanon samalla itselleni: Muutoksen pitääkin vähän pelottaa, koska silloin sitä asiaa tulee etukäteen tarkkailleeksi joka suunnasta, ennenkö pakkaa ne laukut.
VastaaPoistaMutta tarkkailemiseen ei saa jumittaa. :) Jos valitsen huonosti, niin kuka siitä sitten tulee sanomaan? ÖÖöööö minä itte? 0_o
Mä teen usein plussa- ja miinuslistoja. Paperille viiva keskelle ja ihan kaikki mieleen tulevat asiat alekkain. Osa asioista menee väkisinkin molemmille puolille. Ja sitten katsotaan, kummallako puolella on päätökseen painavammat asiat. Joskus teen listan ja valitsen siltikin sen miinuspuolisen vaihtoehdon. Mutta tärkeintä onkin miettiä hetken kunnolla. Ja loppujen lopuksi kaikkein tärkeintä on mennä flown viemänä!
:D
Mä en taas suuria surkuttele menneistä valinnoista. En jaksa harmistua, jos otinkin kahvilassa liian kalliin ja typerän makuisen leivoksen. Tai jätin menemättä, minne kutsuttiin, mutta ei ollut jaksamista. Tai ostamaani rumaa paitaa, pyh, siinähän ostin. Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Mä aina ajattelen, että seuraavalla kerralla sitten valitsen toisin.
:D Painotan, että kyseessä siis on valinnat, jotka voi tehdä moneen kertaan. Onneksi ne "vaihtamattomat valinnat" on edelleen tuntuneet täydellisiltä, kuten vaikka tuo mies. Toiset kyllä miestäkin vaihtaa, kun tajuaa valitsemisensa nurinkurisuuden, mutta mulla se ei kuulu vaihdettavien listalle.
Mutta esimerkiksi mä en ajattele, että mä olisin lopun elämääni sairaanhoitaja. Mä olen sitä nyt, mutta vaihdan, kun tuntuu siltä, että keksin mihin tunnen kovaa paloa. Missä on se seuraava vene, jota soutaa. Siksi en sekuntiakaan miettinyt, että olisko virhe ruveta hoitajaksi... Ollaan sitä nyt ja joskus toiste jotakin muuta. :D
-Akka
Niinhän se on: askelia ottaessa on aina toinen jalka ilmassa ja tuntuu horjuvalta. Mutta se tunne ja tilanne on pakko hyväksyä, jos meinaa koskaan uskaltaa askeltaa (hauska sanapari, höhö).
PoistaMä teen myös noita listoja! :D Eniten siinä puhuttelee aina itseä se, että kummalle puolelle huomaa hinkuvansa enemmän niitä pointteja. Nykyään tämä tosin on haastavampaa siksi, että pitäisi osata tehdä lista viiden ihmisen puolesta... Tai ainakin kuvittelen, että pitäisi. Ehkä oikeasti on meistä kahdesta isoimmasta kiinni, kuinka toimitaan mahdollisissa haasteissa, joita pienempien kannalta kurjempi päätös saattaisi aiheuttaa.
Mutta samaa oon viimevuosina ajatellut: en tapaa katsoa asioita taakse päin, että miksi ihmeessä ei esimerkiksi toteutettu jotain asiaa 4 vuotta sitten, kun se olisi ollut mutkattomampaa, kuin nyt. Ei elämää voi niin ajatella. Uskon, että kun päätös syntyy, en osaisi sitä jälkeen päin enää katua. Jos tulee haasteita, niin silloin on järkevää miettiä, että mitäs nyt, eikä että miten ihmeessä olen tähän päätynyt. Että minkä virheen olen tehnyt ja voi miksi menin niin tekemään. (Toki joissain tapauksissa voi olla hyötyä miettiä sitäkin, jotta osaisi vaikkapa ottaa opikseen... Mutta esim. parisuhdejutuissa tulisi liian tiuhaa miehen vaihtoa, jos aina ärsytyksissä alkaisi katua valintaansa.)
Itse asiassa samasta syystä oon haaveillut tatuoinnista. :D Se olisi mulle sellainen konkreettinen osoitus, että elämässä tehdään päätöksiä, joiden kanssa voidaan elää loppuelämä. Mutta silti takkuan aina siihen kohtaan, kun pitäisi päättää kuva. :D Ja sitten kun aattelee, että mulla on koko kroppa täynnä luomia, arpia ja kaikenlaisia rumiakin elämän jälkiä. Niin miksiköhän jonkun nätin kuvan kanssa olisi vaikeampi elää, kuin jonkin itsestä riippumattoman asian kanssa? No, siksi että se on oma valinta ja päätös. Haluaisin näyttää itselleni, että mulla on ihan hyvä arviointikyky ja toisaalta sopeutumiskyky (mikäli siis joskus kyseinen kuva alkaisikin tökkiä). Hmm, taas alan suunnitella. :)
Oho, venähti vähän ajatukset. :D