Tänään oli lastenkirkko ja kivan kuuloinen tapahtuma seuriksella. Mies oli kipeänä, ja sain jonkun ihmeidean lähteä kaikkien kolmen kanssa paikalle. Kotoilija oli odotellut, tulenko takaisin vartin vai puolen tunnin kuluttua. Hänen visionsa mukaan hyvin äkäisenä tietenkin.
Mutta mitä vielä: viihdyimme melkein kolme tuntia. Olin itsekin ihmeissäni, kuinka hyvin lapset osasivat olla, vaikka isoin lähti vastentahtoisesti, pienin on ollut pari päivää superitkuinen ja keskimmäinen sai lähtiessä vaateraivarin, jollei parikin.
Tällaisia onnistumisilla on iso merkitys mulle. Tulevaisuus valoistuu entisestään ja iloista toivoa ropisee oloon. Vaikka uusiakin haasteita tietysti lasten kasvaessa tulee, niin luulen, että mun luonteelle on vaikeinta ollut tämä vaihe, jossa pakka on jatkuvasti sekaisin ja lasten käytös hillitsemätöntä. Tai itseni kautta sanoitettuna: kun on joutunut olemaan koko ajan skarppina, hoitajana, "suodatettuna" ja täysin kotiäitinä.
Mä en mitenkään luontaisesti oo hoivaaja- ja kodinhengetärtyyppi. On kiva huomata, että saan kasvatustyössäkin olla koko ajan enemmän mukavuusalueellani. Tästä kaikesta olen tänäänkin taas ollut hyvin voimaantunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti