Viskarin kouluttamista

Olipa kerran viisivuotias, joka raskaan päivän iltana, tai oikeastaan yömyöhänä, itki lohduttomana koulukaipuutaan. Edes eskariin haluan, se ulvoi.

Kun isä ja äiti vuorotellen olivat lohdutelleet, muisti äiti kertoa parin vuoden takaisista itkuista. Kun se samainen lapsi oli itkenyt isoveljen viskariutta. Että eikö voisi olla jo viskari hänkin. Äiti keksi muistuttaa, että nythän sinä olet sellainen, mikä silloin pari vuotta sitten toivoit olevasi. Että eiköhän haeta sulle heti huomenna viskarikirja kaupasta.

Viskari nukahti tyytyväisenä ja muisti lupauksen koko seuraavan päivän. Ensisanoina hoitopäivän jälkeen ei ollut "hei äiti", vaan "nytkö me mennään?" Ja niin menivät kauppaan. Päähän se laittoi lippiksen, koska arveli muiden sillä lailla luulevan häntä oikeaksi koululaiseksi. Ostivat ison muistikirjan ja kaupan hienoimpia tarroja kannen koristeluun. "Nyt! Kouluta mua!" totesi Viskari heti kotipihassa äidille, ja niin mentiin kouluun, tyttöjen huoneeseen. Hän järjesteli pulpetin ja tuolin ja pakkasi kynäpenaaliin. Kouluun hän halusi tulla oveen koputtamalla ja opettajalle sanoi reippaalla äänellä "Hyvää huomenta!" ennen kuin istui alas.

Ja sitten tehtiin. Piirrettiin A:ta ja a:ta, vähän luettiin ja laskettiin ykkös- ja kakkoslaskuja. Hän oli taitava ollakseen koulussa ensimmäistä päivää, jaksoi hienosti tehdä vaikeita tehtäviä ja osasi lukea ihanasti.


Kavereille hän hihkui pihalla innoissaan, että hänellä oli juuri eka koulupäivä. Ja kaverit, isot pojat, sanoivat, että eipäs ollut, just joo ja hahhahaa. Että tyhmää, ja ei kiinnosta.

Loppu.

.

.

.

.

.


...No, ei se onneksi lopulta siihen loppunut. Koska sitten äiti saarnasi isoveljelle, joka kunnostautui ja pyysi viskaria näyttämään koulukirjaansa ja kehui tehtäviä hienoiksi. Ja viskari piristyi uhoamaan, että huomenna taas koulu jatkuu. Huh.