Ihania ajatuksia kesästä ja perheestä

Kahden viikon perusteella uskallan arvella, että yhdeksi tämän kesän ihanimmista iloista nousee hitaat aamut. Lapset ensinnäkin nukkuvat melko myöhään, mutta toisaalta vaikkeivät nukkuisikaan, niin osaavat hakeutua itse aamuohjelmien ääreen. Aikuisten makkarissa heräillään pikkuhiljaa puheensorinaan ja pieniin piipahduksiin, että tulisko joku tekemään aamupalaa. Johon vastaukseksi riittää parikin kertaa uninen "joo kohta". Viimeiset kahdeksan vuotta kun ollaan herätty vapaisiinkin aamuihin vuoroissa ja oman unentarpeen kustannuksella.

Vastapainoksi tälle ihanuudelle on tullut pienimmäisen öinen rutiini kiljua hysteerisenä ja parhaimmillaan siitä toettuaan valvoa pari tuntia. Olen jäljittänyt, että huuto liittyy pissahädän tunteeseen, jota pieni ei unenpöpperöisenä kuitenkaan tunnista. On vain huono olla. Potalle pakottaminen ei tietenkään kaarella huutaessa onnistu. Toissa yönä puolen tunnin huudon jälkeen neiti sen verran rauhoittui, että myöntyi potalle. Olo helpotti ja uni jatkui kuivana ja rauhallisena aamuun asti.

Yöhuudoista huolimatta mulla on sellainen tunne tässä nyt valloillaan, että ensimmäistä kertaa äitivuosien aikana omien tarpeiden unohtamisen käyrä kääntyy toiseen suuntaan ja vapautta olla muutakin kuin totaaliomistautuva äiti tulee koko ajan lisää. Hoivaaminen ja pikkulapsivaihe on vaatinut jotenkin radikaalia muutosta luonteeseeni, ja vaikka voinkin myöntää selvinneeni siinä lopulta ihan peräti hyvin, jopa nauttineeni, niin odotukset isompien lasten vanhemmuudesta ovat korkeammalla. Aika näyttää, tykkäänkö siitä niin paljon, kuin olen kuvitellut. Mutta jo se, että nyt fiilistelen toiveikkaana, on muistiinpainamisen arvoista.

Keskimmäisen piirtämä perhekuva.