13.1.2020

Iloa!



Oon nyt monella elämän osa-alueella törmännyt teemaan "ilo" ja havaintoon sen ajoittaisesta kaipuusta ja puutteesta. Ollaan elämäntilannekaimojen kanssa pohdittu, miten perhe-elämän tuiskeessa helposti ilo ja huumori loppuu ja haihtuu, kun arki ja rasittavat perhe-elämän vaiheet ja hetket painavat päälle. On uhmaa ja riitaa ja rumbaa. Ja isompiakin murheita välillä. Monesti parisuhdekin on työpäivän jälkeen aika lailla vain kotityövastuulla pallottelua ja niiden lomassa korkeintaan (onneksi nykyään myös) aikuisten vuorottelevia harrastusmenoja.

Tänään olin luennolla, jossa sivuttiin aihetta myös työmaailman ja työstressin / -uupumuksen näkökulmasta. Kun ilo ja huumori katoavat ja tilalle tulee kyynistä, ilotonta suorittamista. Näin on työnkin suhteen usein, myös omalla kohdallani. Työkyky ja työssä jaksaminen kärsivät.

Sama juttu käy lasten kanssa usein. Kireänä sitä päästää herkimmin ulos ne mäkätykset ja "ettekö te joskus voisi" ja "ainako pitää nönnönnöö" -litaniat, jotka tietää jo sanoessaan turhiksi sanoa, varsinkaan noilla "aina" ja "joskus" -sanoilla. Isommat lapset antavat toistuvasti palautetta, että "äiti vain valittaa", ja tottahan se taitaa olla. Ei tosin ainoa totuus, mutta tarpeeksi totta, jotta ovat oikeutettuja sitä harmittelemaan.

Tämä sama ongelma tulee vastaan mua tällä hetkellä oikeastaan kaikilla kuviteltavissa olevilla elämän alueilla. Oon tätä pohtinut joitain viikkoja aktiivisesti ja ajatellut, että tästä oivalluksesta voisi löytyä avaimia paitsi ajoittaisiin perhe- ja parisuhdeankeuksiin ja työssä jaksamiseen, myös luokkahuoneessa kohtaamiini ongelmiin.

Luulen, että ensimmäinen askel olisi se, että kaivan tämän kadonneen puolen esiin itsestäni. Haluaisin löytää sielun sopukoista sen höntin, joka hassuttelee estottomasti, fiilistelee häpeilemättä ja haaveilee saavuttamattomia (pienenä olin siinä hyvä! Haaveilin pähkähulluja, enkä edes halunnut niitä saavuttaa. Oli vain kiva mielikuvitella!). Vinkkejä, miten värikäs, spontaani ilo voisi ottaa elämässä enemmän pinta-alaa? Mua kutkuttaa valtavasti ajatus tällaisesta muutoksesta. Haluaisin olla taas undulaatti, kun vuosikaudet on pitänyt lentää petolinnun elkein, että selviää elämästä. Viitaten siis uneeni, jonka pari vuotta sitten näin, ja joka on alkanut kuiskia viimeaikoina korvaani. Olisi mun mielestä undulaattien aika, vai mitä?









8 kommenttia:

  1. Mä oon ruvennu keittiössä ruuanlaiton ja keittiön raivauksen yhteydessä kuunteleen radioo, en aina, mutta välillä. Hyvän biisin tullessa laulan ja tanssin, lapsetkin tulevat siihen iloisena mukaan. Hauskaa, höpsöä, spontaania ja kuntoilua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo voisi toimia täälläkin, kiitti vinkistä! :D

      Poista
  2. Joo, tuo ilo ja huumori pitäisi muistaa, kun lipsahtaa noita "miksi pitää aina"-juttuja. Miten ne aina kiireessä unohtuvatkin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä!! Niin perusjuttuja, jotka kyllä TIETÄÄ, muttei sitten kuitenkaan ihan hallitse... ;D

      Poista
  3. Ei täältä nyt neuvoja tule, mutta kannustusta. Että se tunne, kun taas tajuaa olevansa oma iloinen/hauska itsensä, se on kultaa! Ja se päivä tulee!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Sitä tunnetta juuri kaipaan. :) Usein on viimevuosien aikana ollut kovinkin hauska ja hilpeä olo, mutta siinä on usein ollut mukana sellainen kummallinen aggressiivinen sävy, ja se ei oo vielä ihan puhtaan kivaa. :D Vapautuneempaa iloa odotellessa.

      Poista
  4. Luin tän sun postauksen juuri oikeaan aikaan. Vertaistukea h-hetkellä. Joskus vertaistuki helpottaa jopa enemmän kuin valmiit ratkaisumallit. ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Kiva kuulla, että osui h-hetkelle oikeita ajatuksia. Tsemppiä sinne! <3

      Poista