Taikaa tukalaan sunnuntaioloon

Oon tainnut kertoa, että aina sunnuntai-iltaisin mulle on ollut tapana hiipiä ahdistus alkavasta viikosta ja siitä, oonko nyt riittävästi valmistellut tulevaa työviikkoa ja mitenköhän siitä meinaan suoriutua kunnialla. Tänä lukuvuonna oon oppinut saamaan aika hyvin sunnuntailannistuksen kuriin muistuttamalla itselleni, että hyvin se menee. Että joka maanantai siellä työpaikan käytävällä harteille laskeutuu opemoodi ja tiedän kyllä, mitä teen. En ole antanut sunnuntaioloille kovin suuria painoarvoja enää hetkeen.

Nyt uudessa arjessa huomaan ilmiön ja olon palanneen. Nämä pari poikkeusajan sunnuntai-iltaa ovat olleet ihan kauheita. Maailmantuska kaatuu päälle ja samalla kuvittelee, että se hyvä fiilis näiden etätöiden sujumisesta on varmasti ollut silmänlumetta, enkä oikeasti osaa mitään, eikä kukaan opi luotsauksessani mitään.

Eilen lähdin noissa oloissani takapihan taikametsään tuulettamaan päätä. Koska mummi ei ehtinytkään jutella puhelimessa, päätin ottaa vähän metsäselfieitä. Ensimmäinen ottamani kuva kertoo hyvin, mikä oli olo:

Ankea muija kulmat rutussa. Ja nolona lookistaan, jonka kanssa ei viitsinyt lähteä jalkakäytävien suuntaan, vaan kohdisti kulkunsa metsään.

Kohta kuitenkin huomasin, että helmahan on aika hieno. Ilmahan on aika hieno. Metsä on aika hieno.

Ja niinpä alkoi päätyä poseeraukseenkin voimaa ja väriä enemmän. (Kyllä, väri on saturaatiopurkista, mutta ymmärtänette tämän värittymisen ja valaistumisen ajatusleikkinä ja vertauskuvallisena kerrontana).

Ja kappas, pian olo olikin tyyni, vahva ja taianomainen. Metsä oli muuttunut taas taikametsäksi ja olo seestynyt. Niin että muistakaa: Vaikka olisi mikä ja millaista, niin pieni taika tekee hyvää. Se ei vie pois koronaa tai huolta tai surua, mutta se tuo niiden rinnalle jotain muutakin koettavaa. Mistä te muut löydätte taikaa? Musiikin maailmoista, unelmoinnista vai luonnosta?