Jaksoin. Jotenkuten.

Selasin työpäiväkirjaa. Olin syyskuussa kirjoittanut, että mulla loppuu keinot, en selviä. En käsitä, miten olen selvinnyt tähän päivään saakka. Monella mittarilla kyllä huonosti, mutta silti jotenkin yhä tolkuissani.

Muistiin itselle: Mun on jatkossa pystyttävä työssäni olemaan järjestelmällisempi. Jos järjestelmällisyteen ei löydy voimavaroja, olen työtehtävien karsimisen tai tauon tarpeessa. Epäjärjestelmällisyys johtaa laiminlyönteihin, riittämättömyydentunteseen ja epävarmuuteen ja ne taas syövät mielenterveyttä ja tyhjäävät akut. Uskoisin, että järjestelmällisyys on itselläni tärkein jaksamista edistävä (tai jaksamisesta kertova) asia.

Ei sillä, turha sellaista nyt miettiä, kun syksy ja tulevaisuuden työt on auki yhä. Pidän siitä ajatuksesta, etten vielä tiedä. Jos tietäisin, pää alkaisi käydä jo kierroksilla ja suunnitella. Nyt uskoisin saavani lomasta paremmin kiinni. Ehkä.

Vielä vähän matkaa. Ihana opeyhteisö kannustaa keväällä toisiaan kuin maratonin maalilinjalla katsojat konsanaan. Mikä kevät! Vittu vieköön, mikä kevät, muutenkin käsittämättömän vuoden kukkuraksi. Vielä en itke. Koska kun aloitan, en tiedä, osaanko lopettaa.