Levottoman pärinöitä ja lankakerhokuulumisia

Uudenvuodenpäivän jälkeen vihdoin luovuin haaveesta relata joululoman aikana. Keräsin lepounelmien rippeet, pakkasin ne muovilaatikkoon odottamaan kesälomaa ja tsemppasin itseni kohtaamaan alkavan lukuvuoden ilman, että tuli sittenkään tankattua tankkia täyteen loman aikana. Yritetään sitten viikonloppuisin edes hiukan latailla ja hiihtolomaan on enää muutama viikko. Jotenkin kevätlukukausi tuntuu tässä kohtaa visuaalistettuna leppoisalta alamäeltä kohti kesälomaa. Kummasti se tunne tosin muuttuu, mitä pidemmälle mennään, ja aikamoinen urakka on lopulta raahautua ne viimeiset metrit kesäkuun kulmilla. Mutta tästä se lähtee, ja muistikuvien mukaan aika vauhdilla taas.

Joululoma oli siis pettymys. Tänään oli kuitenkin hätäkutsulla eilen kokoon kyhätty lankakerho. Kaikki loman aikana patoutunut energia purkautui kolmessa tunnissa. Myös päivän aikana nautitulla kahvilitralla (kevyehköjä käynnistysvaikeuksia helpottamaan...) lienee myös osuutta övereihin iltapärinöihin.

Testattiin uudehko ruoka- ja kahvipaikka, josta itse tykkäsin kyllä kovasti tunnelmansa takia. Kävin totaalisilla ylikierroksilla tästä kaikesta ja käyttäydyin kaikin puolin levottomasti. Kotimatkalla koitin purkaa iltaa ja tajusin mm. vasta nyt hävetä mahdollisesti hyvinkin tungettelevaa täti-ihmistä itsessäni, joka urkki viattoman (ihanan) tarjoilijan elämää. Hih, omasta mielestäni oli kuitenkin hyvinkin hauska ilta, erityiskiitos meidän superille lankaväelle.

Mietin illan ja kotimatkan aikana monenlaisia asioita. Kuten sellaista, että uusien ihmisten kohtaaminen on kivaa. Pitäisi tehdä sitä useamminkin, ja muissa yhteyksissä, kuin työroolissa. Siinä roolissakin se on kivaa, mutta ei yhtä vapaalla tavalla. Toisaalta illan aikana käytyjen keskustelujen myötä tajusin olla myös kiitollinen siitä, että työskentelen kaupungissa, jossa mulla ei ole lapsuudesta asti muodostettuja mielikuvia ihmisistä, joiden kanssa nyt olen "asiaksasuhteessa". Ja ettei minuakaan arvioida sen perusteella, millainen olen ollut lapsena. Vaikkei kaapeissa mitään luurankoja olekaan. Ja sitten toisaalta sitä onkin aika iloinen myös siitä, että teininäkin on ollut vähän himmeli tyyppi. Ettei välttämättä oo sietämättömän noloa tulla muistetuksi sellaisena.

Huomasin myös sen, että innostuminen ja kiihtyminen saa mut palelemaan ytimiä myöten! Olen sen huomannut aikaisemminkin. Jännittävät ja tärkeät keskustelut tai suurien asioiden pohtiminen saa mut ihan konkreettisesti tärisemään. Outoa. Se on aika epämukavaakin.

Tulin juuri kotiin. Ylikierrokset ja syvähytinä jatkuvat edelleen. Täälläkin minä nyt rönsyilen kappalekaupalla, vaikka tarkoitus oli tulla päivittämään Lankakerhon kokoontumisaikoja. Alustavasti merkkaan kerhopäivät tästä kahden viikon välein keskiviikoille. Katsotaan sitten paikat ja kellonajat sinnempänä. Edelleen olette tervetulleita joukkoomme, te jotka osallistumista mietitte. Kovin olen kiitollinen kaikille, jotka olette koskaan mukana olleet! Kerhoilu isolla porukalla tai siskon kanssa kaksin on ollut tosi tosi (TOSI) tärkeä harrastus hankalien päivien ja viikkojen seassa.

Tänään en saanut käsitöiden osalta aikaiseksi mitään. Levottoman kerhoilijan lankarullat lojuivat pöydällä. Mutta ei se mitään, jonain päivänä sitten taas. Eilen sain kylläkin valmiiksi tämän superpehmoisen alpakkakaulahuivin (Dropsin Alpaca Boucle -lanka). Tämä tuntuu käteen pehmeältä kuin kiharainen lampaanturkki. Kaikki hypistelijät ovat ihastelleet tuntumaa ja pehmeyttä. Kuvan naama on tympeä ihan vain siksi, että kuva on otettu tänä aamuna ennen töihin lähtöä. Kello on löytänyt takaisin ranteeseen ja kännykkään on asetettu taas pari pirinää sinne kuuden ja seitsemän välille. Eli ei muuta, kuin kevättä kohti. Kerhokevättä, työkevättä ja elämän kevättä. Hiphip! (Huomenna lupaan juoda vähemmän kahvia...)