Ärsyketsunami

Voi, mitä vauhtia nämä viikot vilahtavat ohi! Päivät viuhuu pausseitta iltapäivään. Wilmaan on naputeltu tärkeitä asioita ihan liian hätäisesti ja liikkavaatteet on työpaikan kaapissa mytyssä. Hyvä, kun ehdin edes kaappiin heittää, saati että olisin käännellyt ja käärinyt. Työpäivän jälkeen ehdin puoli minuuttia etuajassa hammaslääkäriin. Onneksi harjasin hampaat jo siinä autoa ajaessa. Kokeiden tekemiseen varattu aika menikin muiden työasioiden selvittelyyn. Tärkeää oli tosin sekin. Mutta että kiireistä on. Lapsen hain iltiksestä vartin myöhässä ja kotihommiksi jäänyt kokeen tekeminen jäi taas kesken, kun miehen kalenteri hälyytti jo toisaalle.

Nautin siitä, miten paljoon pystyn. Se on hyvin vallitseva tunne ollut tänä syksynä. Mutta toisaalta samalla suren sitä, mitä kaikkea jää kesken. Mutta jotenkin oon päässyt nyt sinuiksi sen ammatillisen riittämättömyydenkin kanssa. Teen parhaani. Sen, mihin kapasiteettini ja työaikani riittää. (Vaikka oikeasti tällä viikolla on mennyt liian monena iltana myös kotihommiksi...)

Mutta. Tarvitsisin niin paljon enemmän palautumista. En tiedä, miten siihen pystyn, kun ei ole edes työmatkaa hyödynnettävänä. Kotona istun sohvalle ja alan varovaisesti toivoa, että olisipa hetken aikaa hiljaista. Ennen kuin huomaankaan, ärjyn viereen puskeville lapsille, että menkää nyt leikkimään ja antakaa mun nyt pieni hetki olla omassa kuplassani.

En ole aikaisemmin samaistunut aistiyliherkkyyksistä kertoviin ihmisiin. Nyt kuitenkin aavistelen, millaista se varmaankin on. Ensin ärsyynnyin liian paljosta näkemiseen tai kuulemiseen liittyvästä ärsykkeestä. Tuun hermostuneeksi, ja aivot ei ikään kuin pysy mukana kaiken informaation käsittelyssä. Enkä kuitenkaan pysty jättämään huomiotta mitään ärsykettä. Äänet, näkymät ja muut viestit tukkivat linjat, enkä pysty poimimaan sieltä niitä, mihin keskittyä. Toiminta alkaa tökkiä, kuin ylikierroksilla käyvällä tietokoneella. Hämmentävänä lisänä on tullut myös kosketukseen liittyvä yliherkkyys. Ärsyynnyn, jos lapsi roikkuu kädestä, koska en osaakaan ennakoida, mihin suuntaan se nyppää tai miten liikkuu. Olen varpaillani ja kuulostelen koko ajan, vaikkei tarvitsisi. Hellä silityskin tekee levottomaksi, kun analysoin ja ennakoin tahtomattani käden pientäkin liikettä. Komennan kosketuksen pysymään paikoillaan. Silloin se ei häiritse yhtä paljoa. Äsken istuin lapsen kanssa sohvalla vierekkäin. Miten ihanaa, hän kun oli ihan hiljaa ja pötkötteli vain. Kunnes varvas painautui muhun. Jokainen varpaan liikahdus (ja jopa liikahduksen odottaminen) teki mut levottomammaksi ja lähetti käsittelykeskukseen viestiä tapahtumasta, jota olisi muka pitänyt käsitellä. Alkoi ärsyttää ja hermostuttaa. Eikä vähiten ärsyttänyt se, etten kyennyt antamaan lapselle pötköttelyhetkeä vierelläni, vaan hätyyttelin sen pois, kun sietokykyni on niin käsittämättömän matalalla nyt.

Välillä oon huolissani, että mistä nämä kummalliset kognitiiviset muutokset johtuvat. Että mikä niitä mun aivoja siellä oikein sabotoi. Mutta toisaalta uskon (ja oon ammattilaiseltakin arviolleni saanut vahvistusta), että muutoksen aiheuttaa "ihan vain" stressi. Mieliala on herkillä, pakenemisreaktiot aktivoituvat yliherkästi ja muisti ei toimi välillä ollenkaan. Välillä tunnen oloni todella tyhmentyneeksi ja jollain lailla älyllisesti vammautuneeksi. Intuitioni sanoo vahvasti, että aivolihaksella on nyt tehty liikaa treeniä ja että lepoa olisi pakko saada, jotta kehittymistä voisi tapahtua. Uskon siis, että olen vielä tuonnempana työkykyisempi ja vammautuneisuuden tunne toivottavasti hälvenee koko ajan.

Siinä suunnitelma. Vielä, kun päästäisiin toteuttamiseen asti. Palautumista sopivassa suhteessa tähän treenimäärään nähden. Ja mielellään vielä niin, ettei miehen aivoissa oo kohta sitten vuorostaan sama vamma, kuin mulla nyt. Meillä kun on viime vuosina tavannut vuorotella nämä uuvahdukset.

Ja tarkennettakoon nyt vielä: asiat eivät ole mitenkään huolestuttavan huonosti, vaan lähinnä pientä erityishuomiota vaativassa tilassa, mutta jotakuinkin hallinnassa. Koin vain tarvetta sanoittaa oloani, ja miksi ihmeessä tekisin sen missään muualla, kuin internetissä? Höhö.