Mietteitä mustan ja valkoisen puolivälistä.

Mulla on jo ainakin puolisen vuotta pyörinyt mielessä ja luonnoksissa aihe, jota oon yrittänyt työstää julkaistavaksi. Ajatus ei vieläkään ole valmis, mutta ehkä sen verran pureskeltu, että osaan antaa sen keskusteltavaksi teille. Puntaroin vaihtoehtojen välillä, että tiivistänkö aiheen pariin lauseeseen vai kerronko rönsyillen ja harhaillen. Vaikka tiivis olisi parempi, niin lauseet vain pulppuavat, enkä osaa yrityksistäni huolimatta valita niistä tärkeimpiä ja oleellisimpia. Joten tulkoon pitkä teksti, vaikka sitten viimeistelemättömien lauseiden ja hiomattomien ajatustenkin uhalla.

Ihan alkuun haluan sanoa, etten halua loukata tällä ketään, enkä missään nimessä syytellä ketään. Puhun ilmiöstä ja puhun yhteisöstä, mutta vaikka tiedätte, mitä yhteisöä tarkoitan, en tietenkään osoittele sormella (enkä edes itsekseni ajattele) ketään tiettyä yksilöä.

Ja mitä siis olen miettinyt? No: mustavalkoista maailmankuvaa, jollaiseen itsekin olen kasvanut. Olen syntynyt uskonnolliseen yhteisöön, jossa on vahvat kirjoittamattomat säännöt, normit ja arvomaailma. Olen lapsena varsinkin kokenut sen ihan turvallisena asiana. Oltiin "me" ja "muut", ja "meitä" oli paljon. Oli helppoa olla muuhun maailmaan verrattuna erilainen, kun ei ollut yksin. En ole jäänyt paitsi mistään, mitä olisin kaivannut.

Ajatus tupsahti päähän yllättäen, kun aloin analysoida itseäni kasvattajana. Mistä tulee ajoittain kokemani ankaruus ja ehdottomuus, kun en sellaista muista vanhempieni osalta kokeneeni? Oivalsin yllättävän isosti, että vaikka meidän perheessä on ollut vapaus olla oma itsensä, ja kotona yhteisönkin normeja on voitu yhdessä kyseenalaistaa, on hyvin vahva merkitys ollut sillä, miten tiukassa on ollut ajatus "kelpaamisesta". Pienestä asti olen kuullut toisia tuomittavan, milloin mistäkin. Osaamatta itse kyseenalaistaa syitä. Miten vaikeaa on ollut sillä, joka on ollut "se erilainen" porukassa, jossa kaikkien tulee ulos päin näyttää samalta. Millaista on mahtanut aikoinaan olla se ensimmäinen, joka osallistuu koulun tanssitunneille. Tai se, joka ottaa korvikset tai meikkaa. Tai värjää tukkaa. Puhumattakaan, jos käy discossa, juo alkoholia tai asuu peräti avoliitossa. Miten on ajateltu, että ulkokuori ja irralliset teot kertoisivat sisimmästä riittävästi. Että olisi muka lupa tuomita. Miten synti on voitu arvioida ulkoisista asioista yhdellä silmäyksellä. Miten yksi kalja jonkun ostoskärryssä on voinut kertoa, että jaahas, hän onkin sitten "sellainen", niin kuin "muut". Ei valkoinen, vaan musta. Siinä välillä ei ole ollut minkäänlaisia sävyjä harmaasta ja se "musta" on todellakin ollut musta. Ei sininen, vihreä tai mikään muukaan neutraali sävy... On ollut tiedossa vain "oikea ja väärä", "hyvä ja paha". Ei esimerkiksi "oikea ja toinen oikea", "meidän tapa ja teidän tapa". Ei, vaan ihan vain "musta ja valkoinen". Piste.

No, itsehän en siis tätä ole lapsena kokenut huonona. Olen jopa uskaltanut protestoida ja tuntenut silti kuuluvani porukkaan. Varmaan siksi, että toinen vanhempani on yhteisön ulkopuolelta. Olen lapsesta asti jonkin verran saanut nähdä tavallisen elämän kirjoa ja jotenkin osannut hahmottaa itseni osana maailmaa omana itsenäni. En mustana, en valkoisena. Vaihtelevan harmaana. Tavallisena. Mutta muistan kyllä usein olleeni hämmentynyt, kun jotkut itselleni tärkeät ihmiset saivat toisten suusta tuomion. "Mutta nehän ei oo uskovaisia?" Se oli sellainen "iso mutta"-asia. Olen nähnyt jo pienenä, että "muut" ovat ihan yhtä ok-tyyppejä ja hyviä ihmisiä. Tavallisia myös. Ei hyvyyttä tai pahuutta määrittele uskonto, kirkossa käynti, alkoholinkäyttö tai seksuaalinen suuntautuminen, eikä mikään ulkoinen, vaan ihan muut jutut. Kuten vaikka rehellisyys ja taito kohdata ihmisiä. Käytöstavat ja lähimmäisenrakkaus. Kyky kunnioittaa toisia ihmisiä.

Mutta silti jonkinlainen tarve hyväksytyksi tulemiselle mussa on kyllä aina elänyt. Oon halunnut täyttää ihmisten odotukset, olla kunnollinen ja saada hyväksyvää palautetta. Ja tämä päti pitkään siis kaikkiin ihmisiin ja tilanteisiin, joissa olin. Halusin täyttää odotukset kaikkialla. Nyt jo tiedän, etten mitenkään voi miellyttää kaikkia, ja tärkeintä on itse kelvata itselleen. Ja huomata, että lopulta sitten epätäydellisenäkin kelpaa melkein kaikille. Nykyisin pyrin myös välttämään sanaa "hyväksyntä". Se on jotenkin niin kohteensa alentava. Siinä, missä myös sana "tuomita". Ei meillä siihenkään ole valtuuksia. Kunnioitus on parempi sana.

Mutta sitä olen pohtinut viimeaikoina ihan hirveästi, että miten monelle vastaavanlaisen yhteisön jäsenelle se oma erilaisuus on ollut niin tuskallisen silmiinpistävää, ettei ole halunnut (tai on ehkä kokenut, ettei ole saanut) enää kuulua siihen porukkaan?  Se, miten erilaisen tien kulkemisesta (tai ihan vaikka vain pienistä valinnoista) on puhuttu selän takana ja ehkä suoraankin sanottu, on varmasti ollut tosi traumaattista monelle. Tosin traumaattista on varmasti kautta aikojen ollut myös oman itsensä kieltäminen yhteisön edun nimissä...

Senpä takia moni joko irrottautuu, tai vaihtoehtoisesti peittelee sitä, mitä on. Yrittää pitää ulkokuoren valkoisen hohtavana, etteivät muut huomaisi muutosta. Esimerkiksi niitä viattomia viinipulloja joulupöydässä tai niinkin iloista asiaa, kuin avartunutta maailmankatsomusta. Ei uskalla sanoa ääneen, että "tuohan on ihan ookoo". Tuomitsee, kun muutkin tuomitsevat. Tai sitten moni erilaisuudestaan ja kelpaamattomuudestaan tietoiseksi tehty, surullista kyllä, uskoo olevansa musta ja antaa sen ajatuksen määritellä itsetuntonsa ja arvonsa. Juo saunakaljansa kokien loputonta huonommuutta ja kelpaamattomuutta. Ihan oikeasti. Tiedän, ettei ole kaukaa haettu sekään ajatus, että tuollainen itseään ikävästi toteuttava surkea omanarvontunto istutetaan ihmiseen, joka ei sovi tismalleen siihen samaan muottiin muiden kanssa. Äh, miten sekava lause. Mutta silleen, että "totta, olen huono. Olenpa sitten ihan törkeän kunnolla huono, kun en muuhun pysty."

En tarkoita, että esimerkiksi tässä omassa yhteisössäni oltaisiin tarkoituksella haluttu olla tuomitsevia. Voi olla, ettei kukaan yksittäinen ihminen edes allekirjoittaisi tätä näkemystäni. Oleellista kuitenkin on, että moni on kokenut asian näin, oli siihen syytä tai ei. Ja olen puhunut tästä nyt aika paljon eri ihmisten kanssa... En pyri syyttelemään näitä yhteisöjä, mutta haluaisin herätellä sellaisiin kuuluvia ajattelemaan. Itse olen ollut ylpeä siitä, että olen kokenut olevani omana itsenäni sekä osa yhteisöä, että laajemmin osa muuta maailmaa. Muidenkin pitäisi olla kaikille rehellisesti omia itsejään. Sillä silloin huomattaisiin, että meitä löytyy monenlaisia ja monessa harmaan sävyssä. Joku saattaa olla poikkeava paljonkin, mutta jos olisi hyviä esimerkkejä siitä, miten erilaisuutta arvostetaan ja kunnioitetaan, olisi paljon vähemmän itsensä arvottomaksi tuntevia ja sellaisia, jotka kokevat pakkoa siirtyä muualle olemaan itsejään. (Oli kyse sitten hajuraosta sukuun, uskonnolliseen yhteisöön tai vaikkapa pikkukaupunkiin.)

Ymmärtäjiäkin yhteisöt on pullollaan. Syystä tai toisesta he vaan eivät ole usein äänessä. "Mustia lampaita" on niin paljon, että tuntuu hassulta kaikkien olevan sokeita sille, ettei vitivalkoisia ole ainakaan yhtään enempää. On ruskeita, kirjavia, kurasta nuhjuisia, harmaita, sateenkaarenvärisiä, mustia ja valkoisia. Yhtä arvokkaita silti. Ja kaikki sopivat mun mielestä samaan laumaan ihan yhtä hienosti.

Noin. Siinä oli sanottavani. Saitteko ajatuksesta kiinni vai kävikö lauseet liian sekaviksi? Haluan nyt yhden lauseen verran vielä korostaa, että tämä oma yhteisöni kaikenvärisine jäsenineen on mulle ihan oikeasti tosi rakas ja tärkeä. Vaikken aina olekaan sen värinen lammas, että uskoisin kelpaavani kaikille. Mutta selviän jo sen ajatuksen kanssa.