Kiirusta on ollut töiden aloittamisen suhteen. Illat olen käynyt ylikierroksilla ja tehnyt täysin turhaa metatyötä kykenemättä keskittyä esimerkiksi lapsiin lainkaan. Nyt kuitenkin luulen, että himpusti alkaa hellittää. Pääuomat on saatu hahmoteltua syksyä varten ja ajatuksena on nyt letkeästi virrata niitä pitkin tulevat viikot. (Muka...?)
Miukunen on hoitotaipaleen helpon alun jälkeen ottanut takapakkia ja saa tolkuttomia raivareita. Tänään esimerkiksi siitä syystä, että minä aamulla tulin nostamaan sen pois sängystä, eikä isä. Semmoinen kiljunta on kivaa siinä kuuden jälkeen aamulla. Heittelehti lattialla ulvoen kymmenen minuuttia, kunnes vasta rauhoittui syliteltäväksi. Yritin siis sylitellä jo aikaisemmin, mutta en kelvannut ja sain kantapäästä niin tiukkoja osumia, että laskin mieluummin lattialle rimpuilemaan.
Ja ymmärrän toki. Mitäs vein vauvani hoitoon. Enpä sitten saa hoitaa itse enää ollenkaan. Vain isä kelpaa sängystä nostamiseen ja esimerkiksi kaupassa kädestä pitämiseen. Nyyh. Looginen puoleni tietenkin vakuuttaa, että tämä on normaalia ja ymmärrettävää, erillisyyden prosessointia, mutta herkkis minussa on vähän loukkaantunut tästä kaikesta kokemastani syrjimisestä.
Mutta hei, nyt on se hetki, jota tekin ehkä tiedätte mun odottaneen jo pari vuotta: Perjantai-iltapäivä ja aika toivottaa "Hyvää viikonloppua!" Kaikki post it -laput kalenterin välistä saa heittää roskikseen merkiksi siitä, että tehtävät on hoidettu. Kyllä: Hyvää viikonloppua! Ooohhohoo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti