Lähdettiin tänään käymään Ähtärin eläinpuistossa. Keskimmäinen halusi ottaa Kettunsa mukaan. "Kun se ei oo pitkään aikaan käynyt siellä."
Ja tottahan se onkin: Kettu on ostettu Ähtärin eläinpuistosta vajaat 5,5 vuotta sitten, saajansa odotusaikana. Isoveli sitten toi Ketun laitokselle tullessaan moikkaamaan tuoretta siskoaan ekan kerran. Eikä Kettu sen koommin ole tainnut käydä kotikonnuillaan eläinpuistossa.
Söpöä, että tarina ketun alkuperästä on jäänyt elämään myös lasten mielissä. Ja söpöä oli, kun lopulta kettuaitauksella nämä lajitoverukset kohtasivat. Oikean ketun käytös oli hyvällä mielikuvituksella tulkittavissa mielenkiinnoksi pehmokettua kohtaan. Lähestyi heti uteliaana meitä.
Ei ollut vaikea arvata, minkä eläimen kyseinen lapsi nimesi lempparikseen vielä kotonakin.
Mun lemppari oli tällä kertaa vaikkapa päästäinen, jonka joku lapsista bongasi majavan pesästä ruokavarkaista. Vaikutti aika hömelöltä otukselta yrittäessään epätoivoisoisesti ja kaikin keinoin tunkea liian isoa jyvää suuhunsa. Pöhkö elukka oli se.
Ja hauska päivä oli. Ähtärin eläinpuisto on iki-ihana, täynnä nostalgiaa ja nyt myös uuden odotusta. Pandatalo oli jo hyvällä mallilla. Ensi vuonna uudestaan siis!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti