Keväällä mielenterveyshoitaja neuvoi tekemään jotain, mistä nautin. En keksinyt mitään. Paitsi shoppailun, mikä silloin tuntui tosi tyhmältä ajatukselta.
Lähdin kuitenkin, muistaakseni jo samana iltapäivänä tuulettumaan lähikaupunkiin. Huomasin tarvitsevani yksinoloa ja vain itseni huomiomista, vaikkei se alkuun helppoa ollutkaan. Podin syyllisyyttä kotoa lähtemisestä ja autoilukustannuksista. Sittemmin oon käynyt viikottain yksin siinä himpun verran isommassa kaupungissa viettämässä aikaa ja usein ihan vaan sovittelemassa vaatteita tai kahvilla istuskelemassa. Aika maltillisesti olen varsinaista shoppailua tehnyt.
Tuon kuvissa näkyvän pienen ruskean nahkalaukun ostin jollain noista ihan ensimmäisistä reissuista. Kaikilla seuraavilla reissuilla se on keikkunut mukana. Kotona se on roikkunut eteisen naulakossa muistuttamassa yksin menemisen tärkeydestä. (Ei kun hetkinen, eihän meillä ole naulakkoa... Seinälampussahan se onkin roikkunut.)
Tänään tein varmaankin viimeisen tämäntyyppisen shoppailureissun pitkään aikaan. Vaikka olen talvesta asti tiuskinut, että haluan töihin lepäämään, niin nyt, mielen tervehdyttyä ja onnitilan tasaannuttua, tunnen haikeutta tämän kotijakson päättymisestä. Sitä on ihmeen äkkiä unohtanut, miten kamalan raskasta se arki ja oma olo välillä osasikin olla. Mutta jotenkin, silti, oon kiitollinen sekä omasta, että mr Piin uupumisesta. Tämä on opettanut paljon ja laittanut meidät ihan kummalliseen elämänvaiheeseen rimpuilemaan. Näytämme kuitenkin selvinneen aika kunnialla.
Keväällä kuuntelin sinne kaupunkiin ajellessani radiosta Jannan biisiä "Sä et oo hullu" samaistuen siihen (tosin pitäen itseäni kuitenkin aika hulluna, kuten arvelin Jannankin oikeasti pitävän itseään) ja Irinan kappaleeseen "Hiljaisuus". Kesällä fiilistelin sen hetkisen elämäni tunnusbiisinä Juulian kappaletta "Mul oli ikävä mua". Nyt ei ole enää tunnusbiisiä, vaan jammaan vaikka Despaciton tahtiin, ymmärtämättä sanaakaan. En enää tarvitse voimabiisejä, vaan hoiloteltavaa ja hömppää. Tällaista tämä elämä on: Vaiheesta toiseen. Ja sitä kamalaa vaihetta en enää muistaisi, ellei nuo ensimmäisinä mainitut kappaleet herättäisi jonkinlaista etäistä muistijälkeä mussa. Tuntuiko tosiaan tältä? Myötäeläminen on kyllä vaikeaa, kun niihin omiinkin vanhoihin tunteisiin on jälkikäteen aika vaikea saada kosketuspintaa.
Mutta hei. Shoppailureissut on tuottaneet tulosta. Nyt on paitsi helpompi olo, myös kolme uutta tukan väriin sopivaa paitaa, pillifarkut ja kunnon trumpettifarkut. Myös pari hauskaa uutta korua. Tulkoon työt, uskon olevani valmis. Kaikkine normaalikokoisine pelkoineni.
Mä harrastin paljon yksinseikkailuja Kajaaninvuotenani. Tai siis sillä jälkimmäisellä, niitä kun oli siis oikeasti kaksi. Toinen vain oli täydempänä vapautta kuin toinen. :)
VastaaPoistaVapaaviikonloppunani kävelin aamusella rautatieasemalle ja katsoin auringon asennosta, haluanko matkustaa etelään vai pohjoiseen ja hyppäsin ensimmäiseen siihen suuntaan liikkuvaan junaan. Sitten päädyin vaikka Jyväskylään. Tai Kuopioon. Tai Lahteen. Tai Ouluun. Ja vietin siellä sitten päivän tai kaksi. Nukkumapaikan etsin vasta, kun nukutti. Joskus nukuin vasta kotona. Joskus päädyin illaksi takaisin Kajaaniin, mutta en nukkunutkaan kotona. Tuli nähtyä jos jonkinmoista pitäjää ja kaikenlaisia ihmisiä. Ja miten hämmentävää: mun reissuni tarkoitus oli täysin päinvastainen kuin sulla: mä pakenin yksinäisyyttäni tavatakseni ihmisiä.
Ja niitä todella tapasin, voi hyvänen aika! Toiset lähtee ulkomaille joutuakseen hauskoihin seikkailuihin, mulle riitti ihan kotimaan "hipsterit"! :D
Ja mahtavaa oli, miten monella tavalla suomalaisetkin osaa olla vierasvaraisia. Aivan huippua, kaikenkaikkiastansa! Eikä mua pelottanu ikinä. Tai mä nyt en osaa pelätä ketään. Mä en varmaan ole olemukseltani sellainen, että kukaan jaksais säikkyä mua niin paljon, että tarvis nousta uhittelemaan. Onneksi!
-Akka-
Paitsi ihana kuvaus jotenkin tuosta sun elämänvaiheesta ja reissuista, niin myöskin kiinnostava! Sitä muka tietää ihmisten olevan erilaisia, mutta silti yllättyy, kun joku kokeekin elämää niin eri tavalla, kuin mitä itse osaa ajatella. Tai siis että vaikka toiminnassa on jotain samaa, niin taustalla on ihan erilaiset syyt. Tai no, tietynlaista yksinäisyyttä kai kotiäitiyskin pahimmillaan on, ja kotoa karkaaminen samanlaista pakenemista. Mutta nimenomaan silti kaipasin sitä yksin oloa ja sitä, ettei tarvitse huomioida tai kohdata ketään.
PoistaLankakerhot on sitten olleet erikseen: nekin on olleet elintärkeitä, ja nimenomaan sillä sosiaalisella tasolla. <3 Oon huomannut tarvitsevani molempia. Hyviä oppitunteja itselle nämäkin. ;)