Töitä on nyt tehty reilu kaksi viikkoa. Puhuin aiemmin, että luulen saaneeni niin sanotut uomat luotua. Mulla on jonkinlainen hahmotus ja aavistus siitä, millaisiksi tulevan vuoden viikot tulevat muotoutumaan.
Luulen, että tulevat maanantait, tiistait ja keskiviikot oon rättipoikkijapuhki. Päivät ovat pitkiä ja erityissuunnittelua vaativat tunnit ajoittuvat noille päiville. Ajatukset raksuttavat töissä kellon ympäri. Keskiviikkoiltana olen todennäköisesti jatkossakin aina vihainen kuin mikäkin, koska siinä kohtaa alkaa hellittää. (Mistä tulikin mieleeni, että lankakerho on ensi viikolla taas keskiviikkona!) Torstai ja perjantai näyttäisivät olevan lyhyitä ja väljiä päiviä, joina ehdin miettiä välituntien aikana tulevan viikon suuntaviivat. Noina päivinä ehtinen jopa pitää pari kahvitaukoa!
Ei siis huonolta vaikuta yhtään. Kolme raskasta ja hektistä työpäivää, joiden jälkeen kaksi iisiä ja siihen päälle kaksi vapaata. Ajoittaisesta alkuväsystä ja sen tuomista liian tutuista lieveilmiöistä huolimatta oon aika tohkeissani tästä alkaneesta lukuvuodesta.
Yksi huoli mulla kyllä on, ja nyt kun työhöpinät aloitin, niin otanpa senkin esille. Nimittäin pidettävien liikuntatuntien paljous ja erityisesti se, että omat rikkoutuneet korvani eivät kestä pilliin viheltämistä. Oikeassa korvassa varsinkin rätisee kipeästi joka kerta, kun pienestikin vihellän. Tietääkö kukaan onko olemassa korvaystävällisempiä pillejä tai muita äänimerkkitoimintaan sopivia vempaimia...?
Epätarkka kuva jumppakaveriksi lyöttäytyneestä Miukusta ei nyt liity tähän mitenkään, mutta eipä mulla nyt kauheasti työaiheista kuva-aineistoakaan kerry. Toisaalta en tiedä, miten hyvin työaihe nyt muutenkaan sopii tänne blogiin. No, kirjoitan edelleen mieleni päällimmäiset, ja tämä on nyt sitä. Sopeutumista uuteen rooliin.
Ja argh. Nyt katkesi ajatus, ihan tähän paikkaan. Join nimittäin juuri tyhjäksi Sen kahvikupillisen, joka menikin silmien taakse tuikkimaan ja tekemään olosta öllön. Valkoisesta blogipohjasta tuli liian kirkas katsoa ja näppiksen naputusäänestä turhan terävä kuunneltavaksi. Olinpas taas varomaton. Sen siitä saa, kun ehtii pitämään kahvitaukoja niin töissä, kuin kotonakin!
Sinun työssä on se kiva, että tiedät aikataulusi tarkalleen etukäteen ja se on oikeastaan arjen pyörittämisen kannalta aika kiva juttu! Nauti siitä <3 :)
VastaaPoistaSe on kyllä mahtavaa! Ja se, että otan yhden lapsista aamulla mukaan samaan rakennukseen kanssani. Ja ne kaksi muuta viettävät päivänsä puolen kilometrin päässä kotoa, kaikkien menijöiden matkan varrella. Eli logistiikka-asiat on kyllä meillä mallillaan tänä vuonna! 😊
PoistaOnko se nimenomaan korvaan särkevä se pillin vinkaus, vai se, että se on niin lähellä korvaa?
VastaaPoistaSiis että jos äänimerkin antokone oliskin kädessä?
Muuttaako asiaa?
Esimerkiksi pyörän torvi, honk-ääni on vähän bassompi...
Tai pyörän soittokello, ei sellainen pyöritettävä, vaan peukalolla kilautettava malli. Ääni on todella kuuluva, mutta aika kova sekin...
Triangeli? :D *hirnuu mielikuvalle koko soitinarsenaalista raahattuna urheilukentän laidalle*
Sellainen Jukelitoon kongi, jota vois kumautella.
Tai kokeile peripohojalaasta tiukkaa, äänetöntä tuijotusta! :D
Meidän ala-asteen opettajalla oli sellainen tamburiinin kokoinen pieni rumpu, jolla se tömäytteli, mutta me nyt oltiinkin niin lutuisia ja rauhallisia, että se ei olis tarvinnu mitään meidän hiljentämiseen.
-akka-
Haha, hyviä ehdotuksia! 😂 Pilli ois kokonsa ja kannettavuutensa takia näppärä, mutta tosiaan se on liian liki kuulovauriotani. 😢 Ja sekin etu siinä pillissä kyllä on, että viheltäessä pitää usein näyttää jotain ohjeita käsillä. Hmm... Ehkä silti puntaroin vielä mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja! 😊
Poista