Esikoisella ja mulla on tänään jännä päivä. Mennään lastenleirille. Esikoinen leireilee tällä formaatilla ensimmäistä kertaa, minä monettakymmenennettä. Jos siis saan laskea mukaan kaikki tuolla paikassa vietetyt lastenleirit, nuortenleirit, talkoot, riparit ja kuoroleirit niin leiriläisenä, isosena, kuin vetäjänäkin. Ja nyt uudessa roolissa alle kouluikäisen leiriläisen huoltajana. (Muistan muuten omilta leireiltäni, että ne mukana olleet äidit olivat joskus oudon innostuneita ja osallistuvia. En taida silti pystyä olemaan yhtään coolimpi itse.)
Fiilis paisui eilisiltana ihan tärinäksi, kun valmistautumisen rauhoittavaan voimaan uskova poikaseni halusi tutustua leirikeskukseen netin välityksellä. Tutkittiin google mapsilla satelliittikuvia ja selailtiin leirikeskuksen sivuja. Minä suu sauhuten kerroin kaiken mieleen juolahtavan, ja paljon kyllä juolahtikin. Lapsi pyysi tarkempia kuvia "siitä ympäristöstä ja vaikka niin ku lipputangon yksityiskohdista". Ehdin jo sanoa, että semmoisia sentään en onnistu löytämään. Mutta samassa keksin instagramin (häshtäg leirikeskus) ja sieltäpä pomppasi eteen valikoima tuttuja maisemia, ihmisiä ja nostalgisia leiritunnelmia, vaikka olikin eri naamat, kuin omissa muistoissa. Ja siinäpä myös se oli heti ekojen joukossa: lähikuvassa lipputanko.
Reput on pakattu, eväinä minisipsipussit ja karkkia. Yöllinen herkkuöverioksennusvaara nyt vaan kuuluu leirielämään. Tuo vihreä laukku on ollut liki yhtä monella leirillä, kuin minäkin. Nyt pääsee pojan kassina, koska itselleni päädyin joku vuosi sitten ostamaan "aikuisten laukun" saatuani kuittailuja legendaarisesta neonvihreästä säkistäni.
Enkä malta olla sanomatta vielä tätäkin yksittäistä loistopointtia: Leirillä oli jo lapsena parasta se, että koko ajan syödään. Se on varmasti huippua nyt aikuisenakin. Wohoo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti