Unettoman jorinoita rakastumisista

(Viime yönä klo 01:38)

Oon nauttinut viimeisimmän viikon aikaisin nukahdetuista öistä. Miten kiltti teko se onkaan itseäni kohtaan ollut.

Mutta tänään ei uni tuu, ei millään. Oon rakastunut. Taas uuteen. Siis taloon.

Talon etsiminen on ristiriitaista: kuin deittailisi montaa ihmistä salaa toisiltaan. Ihastuu jokaiseen vuorollaan ja suunnittelee yhteisen loppuelämän valmiiksi mukautuen itse ja unelmineen olosuhteisiin sopivimmaksi. Haaveilee ja innostuu, tai toisaalta jahkailee, että kai tuon "ihan ookoonkin" kanssa voisi katsoa vielä parit treffit. Ja mikä pahinta: tämä kaikki tapahtuu nykyisen "kumppanin" selän takana, jossa yhä ollaan tiukasti kiinni ja lapset on sotkettu mukaan esittelemällä heille kaikki haaveet ja ihastukset tuoreeltaan. Siihen täytyy kyllä tulla jatkossa muutos.

Kädessä on tällä hetkellä neljä kiinnostavaa ehdokasta, josta yhtä ei olla vielä tavattu ja yhteen ollaan tutustuttu pikaisilla kaverin järkkäämillä sokkotreffeillä. Kurkittu vähän pintaa ja arvuuteltu sisintä. Ja juuri siihen oon tällä hetkellä rakastunut. Vähän epätoivoisesti. Tien nimikin oli kuin merkki, kutsu juuri meidän perheelle. Hiukan omituinen ja luonteikas arkkitehtitalo 50 vuoden takaa.

Tulee mieleen eräs teinirakkaus, jossa yksien treffien ja kirjeenvaihdon lisäksi rakastin tulisesti lähinnä haavetta siitä, mitä kaikkea olisi voinut olla tai tulla. Eli remppakohde tämäkin, kyllä. Sivuhuomautuksena mainittakoon muuten, että opin siitä nuoruuden romanssista, että yksi tunne-elämältään hutera taiteilija per parisuhde on maksimi. Että yli äyräiden leiskuminen on kauheaa. Hyvä oppimiskokemus, siitä olen oikeasti kiitollinen. Mutta unettoman ajatusryöpyistä takaisin taloon:

Kuvitellessani itseni sen talon aulaan (koska kuvittelemisen tasolle aulan näkeminen jäi), uskoin yhtäkkiä löytäneeni kateissa olleen sisustuksellisen identiteettini: 60-70-lukujen modernismi ja selkeä ajaton skandinavisuus. Rakenteisiin ja pintoihin alkuperäisen kunnioittamista (hillitysti ja kuitenkin ajattomasti), mutta sisustuksessa rennosti (mutta minimalistisesti) mitä mieleen juolahtaa. Yhtä aikaa entistä, ajatonta ja modernia. Sellainen tuntuisi hyvältä. Minulta. Ja mieheltä kuulemma myös. Lapset kiljuivat eitä, mutta hoidettiinkin ensitreffit vähän kökösti. Enkä tiedä, onko tämä itseni ja tyylini löytäminen lopulta vain mukautumista uuden ihastuksen odotuksiin. Niinkin käy joskus.

Mahdolliset asbesti- ja homeyllärit tietenkin alkoivat heti jännittää ja hillitä hinkua, samoin remppakustannusarviot ja niiden toteutuminen. Lisäksi menin rakastumaan ulkokuoren perusteella ja hintaa tietämättä. Eli tässä käy melko todennäköisesti huonosti. Toivottavasti haaveet kaatuvat siinä tapauksessa mahdollisimman pian ja löytävät kohta uuden kohteen. Tai palaavat nöyrinä vanhan kohteen hellään huomaan...

Älkääkä nyt ajatelko, että tämän tekstin tarkoitus olisi esitellä tuore rakkaus somessa heti ensitapaamisen jälkeen. Vaikka niinhän juuri yli-innostuksissani tein... Oikeasti tämä on nyt enemmänkin prosessikuvausta siitä, mitä myrskyistä maniaa pään sisälle kehkeytyy ihan vaikka vaan yhden vuorokauden aikana. Kuvausta tästä ylitoiveikkaasta rakkauden etsinnästä, jossa lämmetään monelle yhtä aikaa ja rakastutaan ensisilmäyksellä ties mihin vanhukseen. Kenties vielä monta kertaa, ja kuka tietää, vaikka niin kävisi ihan turhaan. Tosin järki pidetään mukana: seuraavaan suhteeseen ei tulla hyppäämään talouden tai mielenterveyden kustannuksella. Toimisikohan parisuhteissakin muuten sellainen ostopäätöstä edeltävä kuntokartoitus, jossa ulkopuolinen määrittelisi isoimmat viat ja remppakohteet, tulevien vuosien haasteet ja suurimmat sudenkuopat? Ehhehee.

No, kuten koko ajan oon sanonut: kyllä tässä käy hyvin, kävi miten kävi: enhän mä enää haikaile sen teinihaaverakkaudenkaan perään. Kun oikea löytyy, kaikki järjestyy. Mutta sama tunne tässä talon etsinnässäkin on, kuin mr Oikean saapumista odotellessa: KOSKAKOSKAKOSKA TIEDETÄÄN ENEMMÄN TULEVISTA SUUNNISTA?!