Yöllä Poika houraili kuumeessa, joten tämän päivän olen yrittänyt vakuutella itselleni täällä kotona, etten ole millään tapaa ole korvaamaton töissä. Yllättävän äkkiä sitä alkaa itsestään sellaisia kuvitella.
Ja yllättävän äkkiä sitä unohtaa, että yhden kahvikupillisen lirisemistä ei tarvi odotella ollenkaan yhtä kauan, kuin pannullisen. Oon tainnut siis sopeutua töihin varsin hyvin.
Missasin siis innolla odotetut abit, mutta posti toi mulle ihkaoman ystävänpäiväkarkin. Kiitos! (Saatte tulkita vapaavalintaisesti, että oliko abeja odotettu innolla, vai missasinko niiden vierailun innolla.)
Aamuisista kalsarivalinnoista tuli mieleen tämä, ja vähän järkyttää, että tuosta on muka jo vuosi aikaa. Muistan tukalan olotilan jokseenkin selkeästi. Mutta parasta on huomata, että pirteän housukuvan takia päivästä on jäänyt silti enemmänkin hauska, kuin kamala muisto. Oranssit housut kultaavat muistot, kuten vanha sananlasku kuuluu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti