Voi että, miten on vaikeaa vastaanottaa palautetta omaan lapseensa liittyen. Ei ollut isoista jutuista kyse, vaan semmoista tavallista pientä takkua, mitä nyt poikien leikeissä aina varmasti välillä tulee. Äidille silti (jopa hämmentävän) hankalaa juteltavaa. Oikein sain tehdä töitä, etten defenssien merkeissä olisi ottanut itseeni tai muuten vain provosoitunut ja kääntänyt asiat päässäni vinksalleen. Kun tuo Temperamenttinen Draamakuningas on kuitenkin Minun Kultamuruni... Ja tiedänhän minäkin toki, missä asioissa sillä on vielä harjoiteltavaa. (Ja onneksemme hän nyt saakin juuri niitä taitoja pienessä ryhmässä harjoitella!)
Oikeastihan on hirveän hyvä ja tärkeää, että saan rehellisen selostuksen päivän tapahtumista ja tilanteista. Ehkäpä jonain päivänä jutellaan sitten siitäkin, missä asioissa ollaan menty eteenpäin. Ja tarkemmin ajateltuna, ollaan juteltu monena päivänä sellaisistakin. Niin, niinhän sitä helpommin unohtaa ne jutut.
Saanpa minäkin näistä tunteistani taas mietittävää omaan ammatilliseen kohtaamiseen lasten vanhempien kanssa. Vanhemmat ovat superherkkiä, lapset ovat superrakkaita. On helpompi loukkaantua, kuin myöntää, että lapsellani on asioita, joita jonkun toisenkin aikuisen mielestä pitää vielä harjoitella.
Eikä mullekaan sitä paitsi sanottu mitään, mitä en olisi osannut itsekin arvata. Ja juttukaverin kanssa ollaan ehdottomasti "samalla puolella", mitä näihin asioihin tulee. Niin, ja tultiin yhteiseen lopputulokseen, että onhan tässä nyt kaikkea: uhmaikää ja elämänmuutoksia... Että ollaan armollisia sekä tuolle kasvajalle, että itsellemme kasvattajina.
 |
| Ethän, Rakas Draamamuru, sitten isona ajattele, että paljastin täällä Sinusta jotenkin liikaa? |
Palautteen saanti ei kyllä ole aina niin mukavaa. Musta kuitenkin tuntuu, että nyt toisen kanssa siihen palautteeseenkin osaa suhtautua erilailla, kun ekasta lapsesta tulleeseen. Vaikka meillä tästä jälkimmäisestä on tainnut tulla enemmän palautetta kuin ekasta. ;) Mutta ainahan se vähän pahalta tuntuu, jos oma lapsi ei ole osannut olla niinkuin olisi pitänyt. Joutuu aikamoiseen puntariin itsensä kanssa ja arvioimaan omaa, lapsen ja hoitajankin toimintaa. Toisaalta musta tuntuu, että ehkä tähänkin asiaan kasvaa ajan kanssa. :)
VastaaPoistaNoinhan se voi olla, että siihenki keskusteluun kasvaa. Ja vaikka kuinka tietää, että tosiaan ollaan "yhteisellä asialla", niin silti sitä alkaa pohtia, että ryhdynkö tässä nyt syyttelemään tai puolustelemaan itseäni liikaa. Mutta kyllä musta ainakin vielä tuntui, että vaikka tunteet vähän seilaa, niin järjen ja käytännön tasolla selviän toistaiseksi ihan hyvin. :)
PoistaJa se, miten siinä palautteenantotilanteessa ollaan : miten olen tässä nyt aikuinen ja otan palautetta vastaan, keskustelen rakentavasti enkä missään nimessä näytä ulospäin että hämmennyn tilanteesta. Ja miten nyt heti sitten siirrän tämän hienon ajatukseni lapselleni suoraan toimintaan että se varmasti heti huomiseksi muuttuu paremmaksi ihmiseksi.
VastaaPoistaJa kuinka paljon on totta lapsen kertomuksesta ikävästä tilanteesta? Kyllähän se jo ymmärtää jättää tarinasta pois ne kohdat joissa se itte tekee väärin ja kertoo vain kuinka väärin häntä on kohdeltu.
Täällä ollaan niin saman äärellä!
-r
Niinpä. Ja sitäkin jäin miettimään, että kun se lapsikin on usein (ainakin osittain) läsnä siinä keskustelutilanteessa, että mitä se siitä poimii, ja mitä sen ei tarvisi kuulla ja miten se kuulemansa siihen vaikuttaa (jnejnejne). Mut just toi on niin hupaisaakin, miten sitä pettyy itseensä, kun se lapsi ei ookaa yhdessä yössä muuttunut täydelliseksi, vaikka mä kuinka keskustelin sen kanssa kotimatkalla asiasta! :D Haha, ylläri! :D
PoistaTsemppiä teillekin näihin juttuihin.
Palaute omasta lapsesta.. ja palautteen antaminen jonkun toisen lapsesta. Näiden kanssa kipuilen työssäni ja omieni kanssa jatkuvasti. Se on niiiiiiiiiiiiiiin herkkää..
VastaaPoistaNiinpä. :| Ja kyllä, tämä oli ammatillisestakin näkökulmasta siis oikein hyvä juttu huomattavaksi.
Poista