Isoveli huolehtii

Sovittiin, että otetaan välipalaksi vähän jäätelöä, kunhan ensin syödään pienet leivät alle. Pienempi ryhtyi Tinttaliisaksi ja heitteli leipäänsä ympäri keittiötä. Minä tietenkin komensin, käytin jäähylläkin ties kuinka monennen leipälennon jälkeen. Suuhun ei mennyt mitään, ja itsekin ehdin jo kyseenalaistaa, kuinka tämä "et sitten saa jäätelöäkään" -uhkaus tulee päättymään omalta osaltani. Että olisinko osannut pitää sanani (kun aloin jo muutenkin epäillä, ettei Pieni edes ymmärrä mun vaatimustani, vaikka jo muuten tuntuukin kaiken tajuavan).

Meidän perheessä aikuiset pysyvät omasta mielestäni yhtenä rintamana tällaisissa tilanteissa, joten ainakaan meiltä opittua ei ollut, kun Isoveli keksi pyytää, että "Äiti, antaisit nyt Siskolle jäätelöä. Se ei vain tykkää tuosta leivästä." Ja jatkoi perään mutisten itsekseen: "Jos äiti ei näkisi... hmm... joku vois viedä salaa tuolta pöydän alta... hmmm..." Niin se otti varovasti sivupöydältä valmiiksi katetun jätskikipon, lähti ääneti hiippailemaan pöydän alle (vaikka jonkinlaista ääntä piti pöydän pohjaan kumahteleva päälaki). Tässä kohtaa vähän mietin, että pitäisikö mun kieltää toiminta ja pysytellä leipävaatimuksessa. Totesin tilanteen kuitenkin varsin söpöksi ja päätin esittää, etten huomaa tapahtumaa ennen kuin olisi jo myöhäistä kieltää. Kohta nousi Siskon tuolin vierestä pienessä kädessä jäätelökippo ja mysteeriksi jäänyt ojentaja katosi takaisin samaa reittiä, kuin oli tullutkin. Omalle paikalle päästyään tämä Robin Hood hihkui hyvästä teostaan onnellisena: "Hih! Äiti, näinkin voi käydä! Joskus vain käy näin!"

No niinpä. Ja hyvä, jos jatkossakin käy noin, että sisarukset puolustavat toisiaan ja pitävät yhtä.