Löysät pois

Opettajanhuoneissa kuulee usein sanottavan, että "niille ei saa antaa yhtään löysää". Oppilaille ei saa antaa ollenkaan vapauksia, ennen kuin oppivat kulkemaan nätisti auktoriteetin sääntöjen mukaan. Mun korvaan se aina välillä kuulostaa (paitsi hirveän järkevältä, myös) lähtökohtaisesti vähän epäreilulta ja hankalaltakin. Haluaisin olla kiltti, kiva ja lempeä, suuttua ja komentaa vasta, kun on aihetta.

Opinpa kantapään kautta tämän kotona. Täällä blogissakin mainitsin, että nukkumaanmeno oli hoidon alettua aikamoista kaaosta jonkin aikaa. Yritin helpottaa (ja pakottaa) ylivirittyneen lapsen nukahtamista eri keinoin: sylitellen, halitellen, lällytellen, suostutellen, houkutellen, neuvotellen ja illasta riippuen joko ennemmin tai myöhemmin suuttuen. Päädyin milloin mihinkin epätoivoisiin yrityksiin saada tyyppi lopettamaan pelleily ja hömpöttely, vaatiminen, pyytäminen tai liioiteltu mörköjen pelkääminen. Uhkaukset heitin ja toteutin sitten vihaisena, mikä sai aikaan vain hervotonta hihitystä ja äänekkäitä vastalauseita, joilla parhaassa tapauksessa heräsi pariksi tunniksi kukkumaan se toinen, joka oli jo aikoja sitten nukahtanut.

Otinpa asian puheeksi työpaikallakin, jolloin taas palattiin samaan iskulauseeseen: ei saa antaa löysää. Hoksasin (tosiaankin vasta tässä vaiheessa), että tiukat säännöt on ainoat, joilla voin tilanteen korjata. Tajusin, ettei se uhkailu sitten kuitenkaan ole omaa heikkouttani ja pelkästään väärä kasvatusmenetelmä (joskin voisin naamioida uhkailu-lahjonta-kiristys -termit joihinkin yleisesti hyväksyttävämpiin sanamuotoihin), vaan tärkeä viesti lapselle: kerron, mitä häneltä odotan, ja mitä seuraa, jos niin ei tapahdu. Sinä iltana latelin siis uhkaukset ennen, kuin olin vihainen. Lempeästi, mutta tiukasti. Toteutin ne samanlaisella otteella, ja nukahtaminen tapahtui kolmasosassa siitä ajasta, mitä aiemmin. Pari kertaa uhkauksen pitävyyttä testaten. Seuraavana iltana vielä nopeammin, ja pian jo kokonaan testailematta. Nyt viikon hyvin nukahdettujen iltojen jälkeen huikkasin iltasadun jälkeen enää, että "samat säännöt tänä iltana, kauniita unia", eikä yhtään tarvinnut tyypin ruveta paukuttamaan seinää tai kinumaan maitoa.

Nyt ymmärrän kyseisen periaatteen soveltamista oppilaisiinkin paremmin: Selkeät säännöt rauhoittavat ja tuovat turvallisuudentunnetta. Rajat tuovat lapselle tunteen, että joku muu huolehtii hänestä, ja se on hyvä ja helpottava juttu. Lapsen pitää myös tietää, mitä häneltä odotetaan, ja mitä seuraa, jos toimii väärin. Lapsen pitää oppia, että on auktoriteettejä ja määräyksiä. Ohjeita ja vaatimuksia. Käyttäytymissääntöjä ja odotuksia.

Aatella, että tää tosiaan konkretisoitui mulle vasta nyt. Tai ehkä ei "vasta", vaan ehkä "taas"...? Kun nämä hienot oivallukset ja tärkeät opitut asiat tuppaavat aina unohtumaan, kun eivät ole aktiivisessa käytössä ja pureskelussa.... Nyt kun tämän sain päähäni paukutettua, sieltä varmaan tippui alta pois jotain muuta tarpeellista muistettavaa. Eli ihan yhtä monen askeleen päässä olen siitä Täydellisen Kaikkitietävän Kasvattajan tittelistä, kuin tähänkin asti...

Tänään oli taas ihana nukahtaa.