Mä oon viimeaikoina ottanut omaa aikaa lähtemällä päämäärättömille ajeluille. Oon nauttinut. Tosin oon ulvonutkin vähän, mutta kyllä kai sekin hoitaa.
On tämä heviä hommaa. Pään sisällä risteilee toiveet, haaveet ja pelot. Järki (no, vähän vähemmän se) ja miljoonankirjavat tunteet. Illalla päätä särkee, kun se ei enää muuhun pysty. Rimpuilen varmaan vähän liikaa ollakseni kuitenkin oikeasti ihan ookoossa paikassa ja tilanteessa. Vai mitä?
Ehkä tämän oppitunnin tarkoitus on vain opettaa, että kaikkea en voi itse päättää ja hallita. Ei olisi huono asia opittavaksi, ei lainkaan. Sitä paitsi lakeus on lakeus täälläkin. Henki kulkee aina paremmin, kun on kaikki maailmankaikkeuden ilma ympärillä.
Mä pyydän Ukolta aina välillä, että lähdetään ajelemaan. Ajellaan vaan, vaikka Jalasjärvelle. Yöllä. :)
VastaaPoistaIhan niinku teininä ajeltiin. Vaikkei silloin ajeltukaan samoilla huudeilla, mutta molemmat tietää, mistä on kysymys.
Ja joskus me otetaan koiratki mukaan, niin ei oo kiire kotiin. Ja saatetaan sitten ajella vaikka kuinka kauan.
Joskus kuljetaan ihan vailla päämäärää, joskus mulla on sellaisia "haluan käydä tuola"-ajatuksia. Sitten me ajellaan katselemassa erilaisia kiviä ja puita ja siltoja ja merenrantoja ja lakeuksia ja rakennuksia. Joskus päädyttiin tällätavalla Kerimäelle. :) Se kirkko, ju nou.
Silloin kauan sitten kun asuin pois pohjanmaalta, niin aiva kurkkua kuristi kotiinpaluu: kunnes Kauhavan kohdalla kravatti hellitti ja ilmajoen suoralla jo melkein tuli itku, kun niin oli hyvä tulla kotiin.
-Akka-
Ajelu on kyllä niin kivaa, sekä yksin, että erinäisillä kokoonpanoilla! Lasten flunssapäivinä ollaan joskus lähdetty ajelulle ja päädytty oudoille hautausmaille tai vieraisiin kaupunkeihin seikkailemaan. (Tai vähemmän jännästi vaikka ison cityn Mäkkärin autoluukulle.)
PoistaItse huristelin viimeksi valitsemaan tietä "tappiin saakka". Päädyin uuteen kaupunkiin (en Uuteenkaupunkiin sentään) ja koska ei ollut kiire, sain ajella poiskin eri reittiä. Näin erikoisia kyliä, taloja, peltoja, metsiä, järviä, karaokepubeja, kurkia ja vaikka mitä jännittävää. Taidan ottaa tavaksi, vieraita teitä vielä riittää. :)
Mä oon myös kaivannut kipeästi lakeuksia opiskeluaikoina, ja tänne vihdoin muutettuamme oon kyllä jaksanut joka kerta iloita teistä, jotka kulkee maailman litteimpien peltojen poikki. <3