En tiedä, mitä osuutta on tämänpäiväisiin tunteisiin ja niitä seuranneisiin reaktioihin oli sillä, että luen parhaillaan "Tunne lukkosi" -kirjaa.
Ihmettelen, että suutuin töissä. Silleen spontaanisti, ilman että oon viikkokaupalla paisuttanut fiilistä pikkujutuista ja miettinyt rakentavaa rakennetta suuttumiseni ilmaisemiselle. Tuli typerä tilanne, josta (mielestäni varsin aiheellisesti) suutuin ja annoin sen kuulua. Ja aika hallitusti se tunteellisesta olostani huolimatta kuului. Sekin tuntui hassulla tavalla rohkaisevalta.
On eri asia olla vakava ja pitää vihaselta kuulostavaa saarnaa asiasta, joka ei kuitenkaan herätä niin spontaaneita tunteita. Ja on eri asia olla oikeasti tosi vihainen, mutta naamioida se pariin tiukkaan, mutta silti niin vaivaiseen komennukseen ja puhista sitä sitten myöhemmin kollegoille.
Inhoan vihan tunnetta. Oon halunnut aina ajatella, etten vihaisi mitään, enkä ainakaan ketään. Mutta kai mun on myönnettävä, että vaikkei syyt edes olisi mitään mullistavan merkityksellisiä, niin mäkin voin olla vihainen. Tänään olin. En tokikaan "vihainen ensimmäistä kertaa", enkä edes "vihaisempi, kuin koskaan", mutta niin vihainen, että se sai jo ilmetä. Ja vaikka kuinka tuntui karmealta ja tärisyttävältä olla niin tunteella vihainen, ärsyyntynt ja pettynyt, olin kuitenkin jälkeen päin tyytyväinen: näytin vihaisen oloni niille, jotka sen olon olivat aiheuttaneet, enkä surullisen tutusti niille lähimmille, jotka ovat sitten enää se pieni "viimeinen pisara" päivän kiukunaiheissa.
Ja suuttumisen seuraus oli aika puhutteleva sekin. Kohderyhmä vaikutti hyväksyvän kiukkuni ja reaktioni sai aikaan välittömän muutoksen käytöksessä. Vau. Omakin olo laantui taas normaaliksi ja lällyn onnelliseksi, kun menin välkkävalvonnassa keinumaan pienempien oppilaiden kanssa. Tajusin hypätä pois vasta, kun keinujen viereen oli kertynyt jono tokaluokkalaisia, jotka odottivat vuoroaan hämmentyneinä siitä, voiko mua pyytää lopettamaan.
Ja silti musta tuntuu, ettei kukaan tykkää musta hirveän paljon vähempää, kuin ennenkään. Tai oikeestaan tuntuu siltä, ettei kenenkään tarvitsekaan tykätä musta mun omien tunteideni piilottelun kustannuksella. Oho vaan sillekin oivallukselle.
Miul on kai oikeus miun tunteisiin.
(Ja oikeus laittaa ilman mitään aasinsiltoja kuviksi aiheeseen liittymättömiä narsisseja. Kevättä teillekin.)
Jes. Sä uskalsit raivota, eikä maailma kaatunutkaan! Ja olo on niin paljon puhtaampi kun Tunne ei jäänyt sisällesi :) Nim. Tiedän tiedän tämänkin, mutten juurikaan käytä - lukkoja löytyy..
VastaaPoistaJoo, kyllä tämä ihan opettavaista oli. Siistiä oli huomata sekin, että vaikka annoin "tunteen viedä", homma pysyi silti ihan hyvin hallinnassa. Oon jotenkin aatellu, että tulisin ihan raivopäiseksi hulluksi, jos annan itseni suuttua kunnolla. En tullut. Oho. :) Koita säkin, kuinka käy. ;)
Poistarakkautta on myös rajat. Päteehän se koululaisiinkin. Tuskin se vähentää niiden susta tykkäämistä, jos osoitat niille, että ne tekee väärin. Ainakaan toivottavasti. Hyvin siis tehty! :)
VastaaPoistaNiinhän se on, että silloin viimeistään pitää näyttää, kun ylitettiin raja. Tämäkin päivä sujui vielä sen verran hyvin, että uskon asiaan vaikuttaneen, että eilen tarkasteltiin sitä "kaapin paikkaa" vähän tarkemmin. ;) Ja sain taas tänään olla enimmäkseen kiva ope. ;)
PoistaOpetat samalla myös heille sen, että omia tunteitaan voi ja pitää näyttää, ja miten se olisi hyvä tehdä. Vihastumisenkin voi näyttää asiallisesti ja siitä mennään sitten eteenpäin, eikä jäädä jumiin tunteisiin. Se on juuri sitä kasvatusta!
VastaaPoistaTotta, hyvä pointti. Toivottavasti se meni kasvatuksellisesta näkökulmasta hyvin... Ainakin kaikki saivat mahdollisuuden tulla kuulluiksi ja päästin sakin ulos vasta, kun oltiin varmistettu, ettei kellään jäänyt mitään hampaankoloon, eikä kukaan enää kihise kiukusta (minäkään).
PoistaMut oisin mä ehkä tarvinnut jonkinlaista koulutusta tällaisiakin tilanteita varten. ;) Esim. semioottisen neliön tai keilavoimistelun sijaan ois voinut olla suuttumis- ja kurinpitokoulutusta. ;D
Suutuitko oppilaillesi tai työkavereille? Ja mitä ikäluokkaa tai ainetta opetat?
VastaaPoistaAivan vain nyt kysyn uteliaisuudesta, haha.
PoistaOppilaille suutuin. Oon mä kiukkuinen ollut aikaisemminkin, ja komentanut kaikin voimin, mutta nyt uskalsin olla ihan niin vihainen, kuin tilanteeseen sopi. (Yleensä yritän aina näyttää vähän vähemmän vihaiselta, kuin oonkaan. ;D) Vastasin jälkimmäiseen kysymykseen fb:ssä. :)
PoistaMinulla oli kerran yliopistossa opettaja, joka teki myös työtä sairaalassa. Työ oli kuormittavaa ja hän oli tunnettu siitä että kahvihuoneessa hän sadatteli höyryjä pois. Hän sanoi kerran luennolla että parempi se kuin viedä kahden poikansa kuultavaksi kaikki lastenlääkärin työssä nouseva turhauma.
VastaaPoistaTämä tuli mieleeni kun olen viikon päivät miettinyt silloin tällöin kirjoitustasi.
Kirjoitit aiemmin siitä, kuinka lasten kanssa tulee tarve pehmitellä ulkopuolisten tekosia välttääkseen konfliktin. Huomasin että itselläni on ehkä vähän saman tyylinen juttu. Olen tekemisissä ammatin puolesta perheiden kanssa ja monta kertaa kuukaudessa tulee eteen tilanne, jossa huomaan että sellaiset rohkeat, "omiensa puolta pitävät" vanhemmat tuntuvat jopa pelottavilta. Uran alussa tuntui jopa väärältä, että he uskalsivat tuoda ilmi lapsen edun. Vaikka samalla, ihailin heidän prioriteettien selvyyttä. Esim. Jos tarjosin viihdykkeeksi vaikka pikkuautoja, jotta lapsi malttaisi odotella hetken, vanhempi saattoi sanoa rohkeasti, että Aaroa taitaa kiinnostaa enemmän tuo rubikin kuutio. Ehkä huono esimerkkin, kun en oikein konkreettisesti voi kirjoittaa, mutta itselleni tuli usein varma tunne siitä että omat vanhempani eivät olisi kehdanneet toimia noin > ja epäilys että ehkä en ollut sen puolustuksen arvoinen, kuten aiemmin kirjoitin.
En tiedä onko tämä joku nykyajan juttu, mutta nykyään on paljon vanhempia jotka eivät pyytele anteeksi siitä että lapsi ei esim. ole reippauden perikuva. Se tuntuu hyvältä, vaikka kirpaiseekin, kun itsellä on niin vahva muisto siitä etten itse saanut vastaavaa "armollista" kohtelua vaan lähinnä myötähäpeisen katseen. Onkohan vanhempien rohkeus seurausta siitä että auktoriteettien asema on aiempaa pienempi eikä anelu ja kiitollisuus enää ole toimiva tie? Ennen ehkä oli tärkeää olla taipuvainen joka suuntaan, jos oli riippuvainen naapuruston avusta tms?
En tiedä pysyikö tämä ihan aiheessa, mutta olipa ihana lukea että onnistuit tuossa oman pesueen suojaamisessa ja suutuit oikealle taholle. :)
Siina
Onpa kiva kuulla, että oon kirjoittanut jotakin, mikä on jäänyt pohdituttamaan, ja kiva, kun jaat kokemuksiasi! Noi sun vanhempasi on olleet mun mielessä myös näinä kuluneina viikkoina, kun oon tätä omaa itseäni ja kasvatustapaani miettinyt. Uskon oikeesti sen valaisseen ja auttaneen mua näissä pohdinnoissani. :) Haluan olla rohkeammin läheisteni puolella, ja itseni puolella myös. Kuten silloin jo mainittua, mulla on tommonen samanlainen piirre, että lapseni puolesta (tai yhtä lailla vaikka mieheni puolesta, ja tietysti itseni puolesta myös) myötäilen asioissa, joilla oikeasti tiedän olevan merkitystä. Niin ku nyt vaikka sun esimerkin Aaron äitinä hyssyttelisin, että "pikkuautot on oikein kivoja, ei nyt oteta rubiikinkuutiota, et sä nyt tarvi sitä".
PoistaMutta tosiaan tuo auktoriteettein muuttumiseen liittyvä pointti on myös mielenkiintoinen. Koska kyllä mä paitsi äitinä, myös ammattikasvattajana (mun ammatillinen itsetunto ei kyllä riitä vielä käyttämään tuota titteliä ilman tätä välihuomautusta, hehe) haluan opettaa lapset kunnioittamaan auktoriteetteja ja tietyssä määrin kontrolloimaan mielihalujaan ja räikeimpiä tunteita tietyissä tilanteissa. Esim. koulussa pitää osata jo niellä kiukkunsa vaikkapa hävityn pelin jälkeen tai jos läksyjä tulee "liikaa". Eikä silloin voi kukaan rohkea äitikään tulla sanomaan, että "meidän Aaro-Esimerkki nyt mieluummin ei tekisi noin paljoa läksyjä tänä iltana". ;D
Kylläpä karkaili ajatus, en tiedä, tuliko lauseista yhtään järkeviä. :)
On se jännä! Meinaa itsekin pelkään kauheasti näyttää muille, kuin ihan lähimmille vihan tunteita. Tai varsinkin ennen olen pelännyt. Itselläkin pitänyt usein lainata tuo kirja, jos mä nyt muistaisin, kun seuraavan kerran kirjastoon menen. :) Liityn muuten lukijaksi kans.
VastaaPoistaJee, tervetuloa lukijaksi! :) Ja ehdottomasti suosittelen tuota kirjan lainaamista tai vaikka netissä testin tekemistä! Mulla tosin on lukeminen jäänyt vähän puolitiehen, mutta toisaalta tuntui, että oon saanut nyt sen verran oivallettavaa, että onkin ihan hyvä sulatella vähän, ennen ku jatkan eteenpäin.
PoistaTuo on kyllä jännä tuo vihantunne. Kun oon jotenki aina aatellu, että se tunne pitääkin kontrolloida ja hillitä, ja sitten oon ahdistunut, kun se hillintä ei aina (kotona) onnistukaan. Eli kai sitä on pakko voida näyttää. Opetella vain semmoiset sopivat tavat, eikä saisi liikaa itekään säikähtää, jos kiukku kunnolla iskee... Opittavaa on...